RETKIAPINA

Se oli vuoden 2023 ensimmäinen reissu ja loppiaisviikonlopun aikoihin. Oli päästävä testaamaan uudet tunturisukset tositoimiin. Lumen riittävyyttä jännitettiin viikkoja. Pikkuhiljaa sitä oli tupruttanut sen verran, että reissuun uskallettiin lähteä. Ei välttämättä paras aika lähteä rymyämään mäkisiin metsiin…

Otimme Tommin kanssa etumatkan ja lähdimme jo perjantaina yöpymään omaviritteiselle laavulle keskelle metsää. Lauantaiaamun lähtöpaikoille olisi vain lyhyt matka, josta sitten suunnattaisiin koko porukalla kohti illan päätepistettä eli kotaa.

Tulimme metsän laitaan hämärässä. Pakkanen oli laskenut -15 asteeseen. Oli kylmää ja koleaa, eikä jäinen metsä näyttänyt tippaakaan kutsuvalta. Hanki kimmalsi otsalampun valossa. Nostimme kamat autosta ja napsautimme tunturisukset jalkaan. Lähdimme hiihtämään keskemmälle metsää.

Voiko rytöreissu alkaa millään muulla tavalla?

Heti alkuunsa hommat alkoivat mennä pieleen, tietenkin, koska kyseessä oli rytöreissu. Uusien vaellusauvojen käsihihna napsahti poikki ensimmäisen kahden metrin aikana. Perille päästyä laavupaikka tampattiin kahteen kertaan koska emme osanneet heti järkeillä oikeaa paikkaa. Laavukankaan pystyttämiseen meni ikuisuus.

Tietenkin myös yöllä ryvettiin, eli se meni palellen. Ensimmäinen talviyö tauon jälkeen on aina totuttelua, vaikka paljon kylmemmässäkin on joskus nukuttu. Varpaat oli muutaman tunnin lepäilyn jälkeen niin kylmät, että tunto oli kadonnut kokonaan ja ne olivat väriltään vitivalkoiset. Kuumavesipulloa ei ollut mukana, tietenkään. Omilla käsillä lämmittäminen tai hankaus ei auttanut. Juoksin sitten keskellä yötä kuun valossa umpihangessa, että saisin vapaisiini lämmön ja tunnon takaisin. Hetken aikaa juoksenneltuani Tommi heräsi ja käski laittamaan varpaat rintaansa vasten makuupussin uumeniin. Se toimi! Tunto ja väri palasi ja pääsin jatkamaan uniani.

Aamulla kaikki on aina paremmin

Se on lause, jota hoen aina itselleni kun illalla on epämukavaa. Se on myös lause, joka on pitänyt tähän mennessä aina paikkaansa. Niin oli myös tällä kertaa. Aamulla heräsin onnessani ihanaan pakkasaamuun ja aamuauringon hehkuun! Aamut makuupussissa on parhaita aamuna Olet ulkona, mutta ihanassa lämpimässä makuupussissa. Luonto ja kaikki on siinä. Ei ole kiire mihinkään ja kahvia saa juoda omassa ihanassa pesässä.

Rauhallinen ja valoisa aamu pysähtyi siihen, kun tajusimme että kohta ollaan myöhässä. Tommi purki laavua kuin vimmattu samaan aikaan kun heitin tavaroita ahkioon. Laitettiin jo kavereille viestiä, että ollaan kyllä kohta siinä. Kirottu lyhyen matkan logiikka… Myöhästelyn lisäksi yksi rytöreissun tärkeistä piirteistä on muuten tuollainen alapuolella näkyvä rytökasa hangessa.

Rytöreissu liikkeelle!

Iloiset ystävämme ottivat meidät vastaan ja sitten lähdettiin koko joukko hiihtämään Eetun suunnittelemaa seikkailureittiä pitkin kohti laavua. Reittimme kulki Pyhä-Häkin kansallispuiston lähettyvillä. Hiihdimme ensin merkattuja polkuja pitkin, mutta sitten lähdimme suunnistamaan omiamme. Ilmassa on mahtava jännityksensekainen seikkailufiilis eikä tiennyt yhtään, että mitä odottaa!

Reittimme vei erään niemenkärjen, usean kivikon ja mäen kautta

Yksi rytöreissuun kuuluvista asioista on keksiä reissulle jokin typerä idea, joka ei onnistu. Tämän reissun typerä idea oli etsiä metallista papupurkkia eräästä niemenkärjestä, johon epäilimme sen kesällä tippuneen. Kuten arvata saattaa, papupurkkia ei lumihangesta löytynyt vaikka sitä etsittiin lapioiden kanssa. Papupurkki löytyi sitten seuraavalla viikolla autosta.

Olimme koko poppoo hiihtäneet pitkin korkeaa harjua jo jonkin aikaa., mutta huomasimme että harju päättyi jokseenkin äkkijyrkästi. Retkikunnan johtaja Eetu ohjasi sakin lauskeutumaan sivummasta. Siellä se paineli laskettelusuksilla kuin mikäkin tunturien kasvatti samalla kun kaikki muut äherrettiin perässä. Katri irrotti ahkion että pääsisi helpommin alas. Tommi laski epätoivoisen huudon saattelemana risukkoisessa rinteessä. Itse pyllähdin perseelleni nauraessani muiden toilailuille. Katri päätti antaa ahkion liukua hallitusti alemmas kohti rantaa, mutta ahkio nappasi aivan väärän suunnan ja liukui naurun ja kiljunnan säestämänä kohti iloisesti pulppuavaa jokea. Ei mennyt onneksi ihan veteen asti. Naurusta ei meinannut tulla loppua.

Alkoi hämärtää ja yhden retkikunnan jäsenen oli aika palata kotiin tuoreen jälkikasvun luo. Me muut jatkoimme matkaa. Hämärän tullen tulee helposti pientä moraalin laskua, niin hiukan nytkin. Lisäksi reitti oli aika mäkinen, porukka veti ahkioita hiki päässä. Risukkoisuus ja vähälumisuus tarjosi omat haasteensa.

Rytöreissulla sukset lyövät neitsytmatkalla kipinää

Ennen kodalle pääsyä edessä oli vielä muutamat kiviset laskut. Odotin vuoroani viimeisenä ja katsoin, kun Tommi laski mäkeä alas ahkio perässä. Näin kummia. Aivan kuin sukset olisivat lyöneet kipinää! Hieraisin silmiäni ja varovasti huikkasin, että en nyt ole ihan varma, että näänkö omiani, mutta ihan kuin olisin äsken nähnyt kipinät Tommin laskiessa. Joskus alkava aurallinen migreeni tekee tepposia. Tommi seurasi laskuani ja todisti nauraen havaintoni, suksien kantit löivät vähälumisessa rinteessä todellakin kipinää! Ei hyvän tähden…

Kodalla odotti vielä jännitysmomentti. Missäköhän kunnossa se on? Onkohan liiterissä puita? Selviääköhän meidän talviyöpymisiin mairiteltu Katri, joka ei niistä niin nauti, yön yli mukavasti? Rytöreissun vuoksi aavistelin pahinta, mutta perillä odottikin oikeat lekottelujuhlat. Kota oli mainio, puita löytyi liiteristä, kuu valaisi maisemaa koko yön ja kokkasimme tunnelmallisessa kodassa herkullista illallista. Raukeus tuli ruuan jälkeen nopeasti ja asetuimme kodan penkeille nukkumaan. Ai että! Niin lokoisat oltavat että ei paremmasta väliä. Hymyilin itsekseni kun viimeiset nuotion varjot tanssivat kodan tummilla seinillä. Ei tämä tuntunutkaan enää niin rytöiseltä reissulta.

Paluumatka jatkaa rytölinjaa

Aamuun heräiltiin hyvin levänneinä hämärässä kodassa. Eetu oli ottanut Katrille mukaan muutaman makuupussin ja tunturiviitan. Katri selvisi yöstä palelematta, oli kuulemma tullut jopa vähän hiki! Aamiaisen jälkeen alkoi rauhallinen pakkailu, paluureitin suunnittelun ja matkaan lähtö.

Koitimme löytää helppokulkuisimman reitin takaisin päin, mutta taas kivikot ja risukot yllättivät. Reittiä suunniteltiin muutama kerta uusiksi. Pienen jännityksen vallassa kuuntelimme, miten kaikki lumen alta törröttävä raapi ahkion pohjaa. Lumitilanne oli huono. Uuden reitin maastossa oli vähemmän mäkiä, mutta myös vähemmän lunta.

Reitille sattui myös yksi vaikea lasku, joka päättyi ojaan. Lasku oli niin pitkä, ettei päätepistettä ensin näkynyt. Ensimmäisenä kulkeva huikkasi kyllä varoitukset takana tulijoille, mutta puolet joukosta kaatui rähmälleen ojaan, tietenkin. Olin tikahtua nauruun. Meno on rytö! Ojan penkka oli metsätien laita, joten jatkoimme sitten tätä pientä tietä pitkin takaisin lähtöpisteelle. Tienpätkää oli mukava hiihdellä ja pian oltiinkin perillä.

En keksi mitään parempaa, mitä ihminen voisi elämässään tehdä kuin hiihdellä ahkion ja ystävien kanssa lumisessa metsässä. Naurattaa aina kun mietin tätä reissua. Parasta vastapainoa harmaaseen ja pimeään alkutalven arkeen. Ja mikä hassua, kyseessä oli ihan lyhyt reissu jonka voisi mikä tahansa viikonloppu toteuttaa ilman kummempia suunnitelmia. Tällaisena kirpeänä marraskuisena pakkaspäivänä haaveilen, että tulisipa pian tarpeeksi lunta!

Seuraaviin seikkailuihin!