RETKIAPINA

Enpä olisi osannut arvata, että vesi pelottaisi niin paljon. Pelotti se synkkyys. Ja se syvyys. Arvaamattomuus. Se, ettei nähnyt mihinkään pinnan alla. Tuntui oudolta, että allamme oli kymmenien metrien verran tyhjyyttä. Kasveja, kaloja, ehkä roskia ja vanhoja uponneita rojuja. Tyhjyyttä, johon ei nää puolta metriä pidemmälle. Veden pinta välkehti mustana. Hemmetin samea Päijänne, ajattelin. Aurinko laski jo hyvää tahtia. Vielä olisi kahdeksan kilometriä jäljellä yöpaikkaan eikä välissä ollut mitään muuta yöpymismahdollisuutta. Katsahdin eteenpäin. Määränpäätä ei vielä edes näkynyt. Ei ollu kuin yksi vaihtoehto. Meloa.

Kokematon seikkailu

Kesän 2022 seikkailuistamme puuttui enää vesi. Pyörällä oli polkaistu 250km Saariston rengastietä pitkin, olin käynyt Repovedellä vähän vaeltamassa ja tehnyt jos jonkinmoista retkeä maan kamaralla liikkuen. Olihan se sitten lähdettävä myös melomaan, sillä jos ei nyt ehdi, niin ei ehdi koko kesänä!

Päätimme lähteä mahdollisimman lähelle. Ihan lähiretkelle. Paikallinen Tavinsulka, eli kanootti- ja kajakkiretkitoimisto Jyväskylässä vuokrasi kaiken tarpeellisen eli kartan, kanootin, melan ja pelastusvyön. Ensin suunnitelmamme oli lähteä Alvajärvelle, mutta iloksemme saimme kuulla, että Jyväsjärveltä löytyy yksi vuokrattava kanootti joka oli vapaana. Siis kanootti alle ja menoksi!

Melontaretki alkaa

Lähdimme Alban rannasta liikkeelle kohti suurempia vesiä. Viimeisimmillä retkillä on menty vain röytäen eikä paljoa suunniteltu, että miten edetään. Tämä reissu suoritettaisiin samalla tavalla. Onneksi lainaamamme kartta näytti kaikki rantautumispaikat, joille oli mahdollista majoittua ihan yöksikin asti.

Oli keskikesän sunnuntai-ilta ja Jyväsjärvi oli täynnä porukkaa. Veneitä, vesijettejä, suppailijoita. Siinä kun kylmilteen lähtee ensimmäistä kertaa kanootilla melomaan pitkin kanavaa isojen veneidein ja vesijettejen kaveriksi, niin meinaa vähän hymy hyytyä. Vuokrattu lasikuitukanootti oli aika tuntematon menopeli, joten isojen aaltojen kohdalla oli käännettävä nokka kohti aaltoja, ettei mennä heti alkuun nurin. Huhhuh, sanonpahan vaan. Siitä oli hauska, rentouttava kesämelontaretki kaukana.

Meille sattui reissuun kesän kovat helleviikot. Lämmintä oli ollut yli 30 astetta jo usean päivän ajan. Ensin olin helteistä into piukeana. Ihan täydelliset melontakelit! Ekan illan jälkeen ymmärsin, että innostukseni oli turhaa. Aurinkorasva ei enää auttanut ja iho piti suojata vaatteilla. Iho kärtsäsi ihan täysin. Aktiivisessa melonnassa tuli nälkä, mutta kesäkuumalla ei ruokaa tehnyt mieli. Onneks oltiin otettu mukaan kerrankin kunnon herkkusafkat, joka edes vähän auttoivat ruokahaluun.

Meloimme Kalasaareen asti, missä halusimme käydä kokemassa saaren vapaasti käytettävän autiosaunan löylyt. Olin haaveillut siellä saunomisesta jo vuoden, heti sen jälkeen kun sain treenikaveriltani tietää, että sellainen sauna on edes olemassa Jyväskylässä. Eihän sitä ensimmäisenä ajattelisi, että aivan kaupungin tuntumassa on vapaasti käytettävä sauna.

Kalasaari vaikutti olevan veneilijöiden suosiossa ja muutamat suppailijatkin olivat liikkeellä. Laiturille pysähtyessä pidimme pienen tuumaustauon ja päätimme jäädä Kalasaareen yöksi. Hetken pysähdyksissä olon jälkeen sitä tajusi, kuinka väsynyt oikeasti oli. Kellokin oli jo yli seitsemän, joten saunomisen jälkeen ilta menisi aika pitkäksi, jos siitä meinasimme johonkin vielä lähteä. Tyhjensimme kanootin, kannoimme sen leirin viereen ja viritimme riippumatot valmiiksi.

Kalasaaren sauna, Jyväskylä

• Jyväskylän Kalasaaressa sijaitsee ilmainen ja vapaasti käytettävä yleinen sauna.
• Kalasaareen pääsee ainoastaan vesiteitse. Saaren länsipuolella on laituri ja venelaituri löytyy itäpuolelta.
• Saunan polttopuita täydennetään aina silloin tällöin.
• Kalasaaren sauna on erityisesti veneilijöiden suosiossa, joten sauna voi olla kauniina kesäiltana erittäin ruuhkainen.
• Saunavuorot voi sopia paikan päällä.

Kokkailimme, kävimme uimassa ja vietimme mukavaa helleiltaa. Olimme aika väsyneitä paahteen, jännityksen ja pitkän päivän jälkeen. Lisänä tähän olin itse tehnyt vielä kolmen yövuoron uurastuksen, joka aina puristaa ihmisestä kaikki mehut. Kömmimme riippumattojen uumeniin jo ennen kymmentä ja nukahdimme noin tunnin kuluttua. Korvatulpat olivat unohtuneet kotiin, mutta saaren saunan innokkaat käyttäjät eivät kauheasti häirinneet. Sauna oli sopivan kaukana leiripaikastamme ja nukahtaessani kuulin vain kaukaista puheääntä. Muistaakseni ainoastaan muutaman kerran säpsähdin hereille, kun saunojat kävivät tekemässä puita ja juttelemassa lähempänä leiriämme.

Päivä 2 – Päästäänkö tällä Säynätsaloon asti?

Uusi aamu koitti ja siten koitti myös uusi melontapäivä. Päätimme lähteä koittamaan matkantekoa meloen Säynätsaloon asti ja siitä takaisinpäin siten, että viimeiselle aamulle jäisi lyhyt, alle 10km matka. Päivämatkaa tulisi yhteensä noin 18km verran tälle kokonaiselle päivälle, ainakin nopeasti laskettuna. Enpä ole paljoa melonut, joten olisi mukava koittaa kuinka pitkälle pääsee huonolla tekniikalla ja epävarmalla otteella. Tarmoa ainakin riittää!

Vesiliikenne näytti vähän rauhoittuneen nyt alkuviikosta, toista se oli vielä eilen. Veneitä oli kulkenut ohi, tullut vastaan ja mennyt vierestä. Pienetkin paatit nostivat isot aallot, mutta onneksi veneilijät osasivat kohteliaasti hiljentää kohdalla. Kanootin keinunta oli uutta, siihen ei osannut vielä suhtautua. Aallot tuntuivat oudoilta ja kanootin liikkeissä riitti oppimista.

Päivä oli helteinen, niinkuin kaikki edeltävätkin päivät olivat olleet. Vettä kului reilusti. Veden otimme suodattimen läpi järvestä. Sen väri ällötti alkuun, oli suhteellisen ruskeaa. Maku ei ollut paha, voitti heittämällä raudan makuisen veden jota join Repovedellä jostakin kaivosta muutama viikko sitten ja se voitti maullaan myös sulatetun lumen.

Tällaisen hienon kanootin kanssa kikkailu ohi hankalaa. Ehkä oltiin jopa liiallisuuksiin asti varovaisia, mutta nostimme kanootin jokaiselle tauolle tai ruokailulle aina ylös asti laiturille ja tyhjäsimme sen tavaroista. Tämä teki taukoilusta suhteellisen vaivalloista. Harmillisesti olimme vielä napanneet aika vähän snäksejä mukaan, sillä ajattelimme että syömme isot pääruuat muutaman kerran päivässä ja homma on siinä. Huomasin kuitenkin hellekelillä kaipaavani enemmän pientä naposteltavaa kuin isoja lämpimiä aterioita, ja melonnan lomassa olisi ollut kätevää napostella, sillä rantautumiset suurempia kokkailuja varten olivat vaivalloisia.

Meloessamme kohti Säynätsaloa huomasimme rannalla oudon näköisen suuren ränsistyneen laiturin. Kasvillisuuden peittämällä rannalla näkyi vanhoja rakennuksia. Melonnasta ja auringonpaahteesta kaipasi taukoa, joten menimme lähemmäs ja tutkimme, olisiko rantautuminen kohteelle onnistunut.

Saimme rantauduttua ränsistyneelle laiturille ja nostimme kanootin ja tavarat rantaan. Puut ja vanhat rakennukset tarjosivat suojaa auringolta ja pohdiskelin, että olikohan tämä jokin vanha leirikeskus? Laituri oli massiivisen kokoinen ja lääniä riitti.

Aloitimme varjossa lounaan laiton. Viritimme riippumatot lepopaikoiksi ja söimme itsemme kylläisiksi, jonka jälkeen otimme pienen siestan. Hellettä oli edelleen 30 astetta, olimme aivan poikki, auringon paahtamia ja hikisiä. Lyhyet päiväunet riippumatossa tarjosivat helpotusta väsyneille melontaretkeilijöille.

Tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Olimme meloneet linnuntietä vasta viitisen kilometriä ja jäljellä oli vielä pitkä siivu, joten pakkasimme tavarat kanoottiin ja jatkoimme matkaa edelleen kohti Säynätsaloa.

Pian olimme tulleet linnuntietä jo kahdeksan kilometrin matkan Lepolahden laavun paikkeille. Helle oli vienyt kaikki voimat ja väsytti. Kello lähenteli jo kahdeksaa illalla. Päätimme siis pitää päivän toisen tauon. Laavu sijaitsi rannan tuntumassa olevalla pienellä saarella, suojaisassa paikassa mantereen puolella. Rantautuminen oli helppoa ja saaressa oli hiljaista. Fiilistelimme paikkaa, söimme ja joimme. Se oli kuin paratiisi. Kaunis, järveltä hehkuva valo sävytti iltaa ja lintujen viserrys kaikui rauhallisen veden päällä. Ihana, kesäillan taika!

Kello oli jo puoli yhdeksän illalla, joten matkaa oli jatkettava pian. Edessä oli kahden kilometrin mittainen Hauhonselän ylitys, kun siirrymme Kaakkosaarta kohti melomaan Pohjois-Päijänteen länsireunaan. Ylitys, jota en olisi edes harkinnut ilman Tommin melontakokemusta.

Nostimme kanootin vesille ja pakkasimme tavarat kyytiin. Lähdimme melomaan suoraan laskevaa aurinkoa kohti. Keli oli vielä tyyni, vaikka tuulen oli luvattu hiukan nousevan yötä kohti.

Tässä oli reissun upein hetki. Oli tyyntä ja hiljaista. Aurinko maalasi taivaanrannan ja kaiken maan päällisen kultaisella sävyllä. Se heijastui järven pinnasta säkenöiden. Meloimme rauhallisesti ja kanootin keinunta tuntui ensimmäistä kertaa mukavalta, jopa rauhoittavalta. Musta vesi ympärillämme toi kauniin kontrastin kultaisille sävyille. Hymyilin ja hengitin syvään. Katsoin Tommin selkää, joka meloi edessäni rauhallisesti. Kaikkialla oli niin kaunista. Tunsin kiitollisuutta, että sain jakaa tämän hetken hänen kanssaan ja että minulla oli rinnallani tuollainen ihminen, joka rakasti seikkailuita, kuten minä.

Jännittävä Päijänteen Hauhonselän ylitys

Rauhallinen, kultainen melontahetkemme oli tyyntä myrskyn edellä. Tuulen oli luvattu nousevan yötä kohti, ja niin tosiaankin oli käymässä. Meillä oli edessämme kahden kilometrin mittainen avovesiylitys Päijänteen toiselle puolelle.

Olin aina pitänyt vedestä, varsinkin sukeltelusta. Koen ihanaa vapauttavaa tunnetta pinnan alla. Korvissa kuului vain vesi. Ajatukset ovat jossain muualla kun arjen huolissa. Olen omassa kuplassa, suojassa veden alla. En ollut koskaan ajatellut, että vesi elementtinä voisi jännittää, sillä se oli aina ollut oma tuttu elementtini.

Otimme suunnan kohti Säynätsalon Kaakkosaarta, sillä näin paljasta avovesiosuutta olisi vain kahden kilometrin verran. Minua jännitti. Matka tuntui pitkältä, sillä olin itse aika kokematon meloja ja kanootin liikkeet eivät tuntuneet loogisilta. Niihin ei oikein saanut otetta.

Lähdimme päättäväisinä matkaan. Pälyilimme varovaisina, ettei missään näy veneitä. Oli rauhallista, vaikka tuuli puhalsi. Ainakin se toi viilennystä kuumaan hellepäivään. Yksi melan veto kerrallaan irtaannuimme mantereesta kohti selkää. Minä istuin takana ja Tommi edessä. Kontollani oli ohjata kanoottia. Valkoinen kevyt kanootti liikkui kuin saippuapala suihkun kaakelilattialla. Aina kun sitä vähän ohjasi, se liikahti odottamattoman paljon. Pälyilin vuoroin sivuille, vuoroin taakse ja takaisin eteen. Mitä kauemmas pääsimme, sitä enemmän pelotti.

Pian olimme keskellä selkää siten, että molemmille rannoille oli kilometrin matka. Keskellä syvää mustaa vettä aivoni menivät jännityksestä ylikierroksille. Mietin, kuinka järjetöntä on, että tämä ohut hiilikuitukanootin seinä erottaa meidät tuosta järkyttävästä kymmenien metrien syvästä pimeydestä, joka allamme makaa. Ja miten on edes mahdollista, että matkaamme nyt kaiken sen yllä pienellä menopelillämme melan veto kerrallaan edeten. Mitä jos jotakin sattuu? Mitä jos kanootti kaatuu, ja joudumme uimaan tuossa mustassa järvessä, jonka syvyyksistä emme tiedä mitään? Olemme kilometrin päässä lähimmästä rannasta ja uintimatka olisi pitkä. Ajatus allamme makaavasta synkästä vesimassasta puistatti niin paljon, että jouduin pakottamaan ajatukseni muualle. Koitin olla katsomatta tuohon loputtomaan syvyyteen ja pakotin silmäni tuijottamaan horisonttiin, sinne missä saaret ja puut tervehtivät meitä. Lopulta, pieni veto kerrallaan Kaakkosaari tuli lähemmäs ja kun pääsimme sen suojiin, huusimme iloisina. Me tehtiin se! Käänsimme kanootin nokan kohti pohjoista ja lähdimme taittamaan loput kuusi kilometriä kohti illan kohdetta.

Viimeiset kilometrit ennen Vähä-Urtin saarta olivat tuskaisia. Kello lähestyi puolta yötä ja päivänvalon määrä oli vähentynyt. Tuuli nousi hetki hetkeltä ja samalla nousivat myös aallot. Ne piiskoivat kanotin reunaa ja pärskivät välillä sisälle asti. Kanootti tuntui kiikkerältä keikkuessaan aaltojen kanssa ja minä jännitin taas. Suurempi aallokko teki ohjaamisesta vaikeampaa, ja huomasin, että aloin olla väsynyt, mutta tahtini vain kiihtyi. Olosuhteet tekivät minusta ajokoiran. Oli pakottavaa tarve meloa ja tunsin olevani kuin viettiensä viemänä työtään suorittava koira.

Ikuisuudelta tuntuvan aikamääreen kuluttua pieni saari oli siinä edessämme, mutta suunniteltu rantautuminen Vähä-Urtin länsipuolelle ei onnistuisi kovan aallokon ja tuulen vuoksi. Huomasimme onneksi lounaispuolella tönöttävän laiturin, jolloin saari itsessään tarjosi sen verran suojaa, että rantautuminen oli helpompaa. Jännitti, mutta rantautuminen onnistui. Tuntui helpottavalta olla pois aalloista ja tuosta mustasta syvyydestä. Jännitys oli jäänyt päälle, enkä osannut rauhoittua, vaikka saimme itsemme tukevasti maalle ja kanootin tavaroineen laiturille turvaan.

Hämärä, puiden peittämä ja tuulen ujeltama saari ei tuonut mukavaa tai kotoista tuntua. Kannoimme kuivapusseja ja tarvoimme arasti läpi saaren tiheän kasvillisuuden etsien sopivia riippumattopuita. Mäkäräiset pörräsivät ympärillä ja vedin päähäni tiheän hyttysverkon. Mukavaa paikkaa ei tuntunut löytyvän, joten valitsimme umpimähkään mitä tahansa, mihin riippumatot sai viritettyä, vielä kun toimintakykyä oli jäljellä. Kello oli jo melkein yksi yöllä, kun saimme leirin valmiiksi.

Asetuin makaamaan riippumattoon eikä kehossa tuntunut enää minkäänlaisia voimia. Riippumaton keinunta toi mieleen kanootin. Tahmea fysikaalinen aurinkorasva oli lääräytynyt naamaani ja palanutta ihoani poltteli. Olin yltä päältä hiessä, mutta pulahtaminen mustaan ja aaltoilevaan Päijänteeseen kuvotti. Olo oli epämiellyttävä ja väsynyt.

Tuuli yltyi ja juuri ennen nukahtamista pelkäsin, että tuuli veisi kanootin mukanaan. Olimme kyllä jättäneet sen hyvin rannan suojiin, mutta pelotti silti. Asiaan kuuluvasti näin koko yön painajaisia, mutta sain nukuttua. En herännyt edes tuulen ujellukseen.

Päivä 3 – Takaisin Alban rantaan

Aamulla Vähä-Urtin saari ei ollutkaan enää niin epämiellyttävä, mitä edellisenä iltana. Saaren tiheään kasvavat puut toivat suojaa auringonpaahteelta ja kimaltava järvi pilkahteli välillä puiden lomasta. Kaunis sininen taivas kruunasi kesäaamun. Oli upea aamu kauniilla saarella. Tässä päti taas vanha viisaus, että aamulla kaikki on paremmin.

Söimme aamiaista suojaisessa riippumattoleirissämme ja olimme hilpeinä. Eilisestä oli selvitty. Kahvi maistui taivaalliselta, eikä mihinkään ollut enää kiire. Kanootti makasi paikoillaan tukevasti rannassa, puiden ja kivien suojissa. Alban rantaan ei ollut enää pitkä matka, linnuntietä viisi kilometriä ja vesiteitse meloen alle kymmenen. Kun saimme kanootin valmiiksi ja hyppäsimme kyytiin, paluumatka meni nopeasti. Oli Tommin vuoro ohjata kanoottia ja minä sain keskittyä pelkkään melomiseen. Kanootin reitti oli eilisestä poiketen erittäin suora, sillä Tommi osasi asiansa. Tuntui mukavalta nähdä tutut maisemat ja meloa ilman minkäänlaista kiirettä. Olimme nopeasti perillä.

Lopuksi

Reissun jälkeen mittasimme melontamatkan kuljetun reitin mukaisesti. Olimme meloneet + 30 asteen helteessä kahdessa vuorokaudessa 40 kilometriä, joka tuntui järkyttävän suurelta määrältä ottaen huomioon olemattoman melontakokemukseni ja kuormittavat olosuhteet. Tunne kehossa tosin vastasi melottuja kilometrejä, sillä olin loppuun asti rääkätty ja poikki. Seikkailu oli kuitenkin uskomaton, villiä jännitystä ja mahtavia elämyksiä, mitä elämääni kaipasinkin.