RETKIAPINA

Aurinko lämmitti telttaa. Tommi oli jo herännyt ja kuivatteli sadepäivän kastelemia varusteita ulkona. Oli lämmintä, mutta vuorenrinteellä tuuli sen verran, että kaikki sääsket pysyttelivät poissa. Avasin teltan hyttysverkon, kaadoin Nalgene-pullosta vettä titaanikattilaan, kääsin kaasun päälle ja naksautin keittimeen liekin. Kaasukeittimen tuttu pöhinä yhtyi tuulessa lepattavaan telttaan ja sai mielen levolliseksi. Katsoin ympärilläni kohoavia suuria vuoria. Vasemmalla kaukaisuudessa siinsi korkeat lumihuippuiset vuoret ja suoraan edessäni matalamman ja tylppäpäisen Tjahkelij-vuoren seinämä. Näkymän edessä seisoi ystäviemme räiskyvän punainen teltta, joka tuntui tarkoitetun juuri näihin maisemiin.

Hörpin taivaalliselta maistuvaa pikakahviani enkä saanut katsettani irti vuorista. Söin kahvin nautiskelun jälkeen puuron, joka oli kuorrutettu pähkinöillä, rusinoilla ja biscoffilla. Kun kaikki olivat syöneet ja aamutoimet olivat valmiit, pakkasin leirin hetkessä kasaan edeltävän viiden telttayön tuomalla rutiinilla, heilautin rinkan selkään ja lähdimme porukalla matkaan tarpomaan päivälle suunnitellut kilometrit. Edessä olisi kivikkoiset polut, laskeutuminen helteiseen laaksoon ja kävelyä kuorivaatteet päällä sääskien syöttinä.

Sarekin kansallispuisto, Jokkmokk, Pohjois-Ruotsi

• Sarekin kansallispuisto on suuri pohjoinen erämaa, jota ei suositella aloittelijoille. Sarek on tunnettu lumihuippuisista vuorista, avotuntureista ja eristyneisyydestä.
• Teimme ystävien kanssa kahdeksan päivän vaelluksen Sarekin kansallispuistoon ajalla 6.-13. heinäkuuta.
• Kuljimme Kingsledeniä pitkin Kvikkjokkista Skierffen huipulle ja samaa reittiä takaisin. Kvikkjokkista on noin 16km Sarekin kansallispuiston rajalle.
• Reittisuunnitelma oli mennä merkittyjä reittejä pitkin siten, että kaikilla reissuun osallistuneilla on turvallinen olo alusta loppuun
• Nukuimme kaikki yöt teltassa omilla telttapaikoilla emmekä käyttäneet vuoristomajojen palveluita.
• Matkaa tuli yhteensä hiukan vajaa 100km
• Reissuun oltiin luvattu ensin +15 astetta lämmintä, mutta yllättäen koko reissulla päivälämpötilat pysyivät yli +20 asteen ja useana päivänä oli hellettä.

Reissun epävarmuustekijät

Mihinkään reissuun ei lähdetä ilman pieniä epävarmuustekijöitä. Olen kärsinyt koko viime kesän penikkataudista, joka helpotti hiukan talven aikana. Jalka oli niin kipeänä, että se jopa kuvattiin röntgenissä ja magneetissa eikä mitään löytynyt. Fyssari kertoi, että jalka saatetaan joutua leikkaamaan, jos mikään muu ei auta. Nyt koko alkuvuosi on kuntoutettu jalkoja ja aina uusia ongelmia ilmenee. Viimeisimpänä on ollut hassuja kirityksiä vasemmassa polvessa ja kipua oikeassa pakarassa siten, että jalan voimat katoavat täysin kipupiikin seurauksena. Noh, kuntoutusta on tehty koko kevät ja kesä, jumppaohjeet on saatu ja rinkka pakattu täyteen särkylääkkeitä.

Kaksi päivää ennen reissua tajusimme, ettei meillä ole karttaa Kvikkjokilta Sarekiin, sillä Kvikkjokk valikoitui lähtöpaikaksi vasta viimeisen viikon aikana. Matkan varrella olevissa Partioaitoissa tai supermarketeissa ei ollut karttoja tälle etapille, mutta onneksi Katri tiesi, että kartan voi vaikka lainata kirjastosta.

Suosittelen reitille viimetinkaan lainaamamme karttaa Outdoorkartan50 Saltoluokta – Kvikkjokk, jos aiot tehdä samanlaisen reissun kuin me ja lähteä Sarekiin Kvikkjokkista. Esimerkiksi Calazon Sareks nationalpark -kartta jättää Kvikkjokin osuuden Kungsledeniä täyteen pimentoon, eihän se oikeastaan edes ole osa Sarekin kansallispuistoa.

Viimeisenä päivänä ennen reissua sain migreenikohtauksen ja epäilys kävi, että selviäisinkö tästä reissusta ihan oikeasti. Pakkasin mukaan migreenilääkettä monta liuskaa ja muistelin vuosia sitten varmistaneeni apteekin farmaseutilta, että pakon vaatiessa voisin viikon ajan vaikka joka päivä syödä kohtauslääkettä, että saisin itseni takaisin maastosta ihmisten ilmoille.

Viimeiset ruuat saatiin kuivattua lähtöä edeltävänä iltana valmiiksi ja Katri haki veljeltään hätälähettimen lainaan. Yhdeksän aikaan illalla alkoivat rinkat olla pakattuina. Aina tämä on tällaista, vaikka kuinka yrittäisi valmistautua hyvissä ajoin. Ehkä se on vihdoin hyväksyttävä, että sitä se vaan on.

Vielä pieni lisä epävarmuustekijöihin oli reissulle valitsemani kengät. Jalkineiksi valitsin Vivon Tracker Forest ESC-paljasjalkakengät, enkä ollut varma, miten selviän niiden kanssa vaelluksen kivikkoisilla vuorilla. Kengät ovat olleet minulla useamman vuoden käytössä, mutta ei vielä näin pitkällä reissulla, näin raskaan rinkan kanssa tai näin haastavassa maastossa. Kengät pääsevät oikeaan tulikokeeseen!

Päivä 1: Kvikkjokk

Ajo Rovaniemeltä Ruotsin Lappiin kävi äkkiä. Matkassa ei kestänyt kuin kuutisen tuntia, vaikka pysähdyimme rauhalliselle lounaalle ja maisemakävelylle Aavasaksan päälle. Kvikkjokkin lähestyessä tiet alkoivat kaventua ja maisemat avautua, jolloin pidimme varuiksi vielä toisen ruokatauon ennen perille pääsyä. Tunturit vaihtuivat vuoriksi ja vedet turkoosimman sävyisiksi. Itse ajomatkakin tarjosi uudenlaista nähtävää.

Auto kaarsi suurelle hiekkaparkkipaikalle. Kello oli kahdeksan illalla. Vaihdoimme vaelluskengät jalkaan, nostimme rinkat selkään ja lähdimme matkaan. Kerrankin parkkipaikalta oli helppo suunnata suoraan poluille eikä tarvinnut pyöriä ympyrää arvaillen mihin suuntaan lähdetään.

Puolen tunnin kävelyn jälkeen iskivät sääsket. Hyttyset olivat todella aggressiivisia ja nälkäisiä! Suikuttelimme hyttysmyrkkyä muutamaan otteeseen, mutta sitten luovutimme ja pukeuduimme kuorivaatteisiin ja hyttyshattuihin. Lämpötila ei voinut olla kuin parikymmentä astetta, mutta hikoilimme ja tuskailimme koko kolmen tunnin matkan ensimmäiseen leiripaikkaan.

Kungsledenin varrella on suositeltavaa majoittua maastoon kuluneille leiripaikoille, joten läheltä pientä virtaavaa puroa löytyi asialliset paikat teltoille. Sääskien kanssa kamppailu jatkui siihen saakka, kun sai viimeisen kerran teltan ovet kiinni ja läpsyteltyä kaikki sisälle tulleet hyttyset kuoliaiksi. Oli taivaallista riisua hyttysverkot naamalta ja vaihtaa hikiset kuorivaatteet viileämpään varustukseen.

Päivä 2: Tuskien taival Sarekin rajalle ja yö vuorien välissä

Illalla oli ollut vaikea nukahtaa, mutta lopulta uni oli tullut. Unet eivät olleet makeat. Kun aurinko pilkisti puiden välistä ja raikas aamuilma tuoksui ja sen kosteus tuntui kasvoilla, olivat asiat taas hyvin.

Olimme ehtineet kävellä illalla noin viisi kilometriä, jonka jälkeen leiriydyimme hyttysten piirittäminä ja tuskastuttamina. Jos olisin muistanut paremmin, mitä UKK-puistossa vaeltaminen oli räkkäaikaan, olisin miettinyt tätä reissua kahdesti. Jotkut viisaathan välttelevät näihin aikoihin vaeltamista, mutta mehän mennään aika kuin vain päästään ja muusta viis.

Heti herätessä oli vedettävä taas kuorivaatteet päälle ja sitten mentiin. Päivämatkaa tulisi kartan ruutuja laskien vajaa 18 kilometriä, linnuntietä reilut 14km. Yritimme tähdätä illan majapaikkaan ennen kello seitsemää, että ehdimme leiriytyä ennen vesisateita.

Kungsleden oli kivikkoinen polku, joka mutkitteli metsän siimeksessä. Välillä puiden raoista pilkisti vuoret, mutta pääosin koko matka kuljettiin metsässä. Polku pumppasi nousua ja laskua edes takaisin. Hikoilimme kuorivaatteissamme, kompuroimme kiviin ja tuskastelimme hyttysiä. Oli hellekeli ja aurinko paahtoi kuumasti. Olin yltä päältä hiessä. Aina kun pääsimme vesistöjen äärelle, saimme hetken ihastella vuorien ja sääskien täyttämää maisemaa, mutta sitten taas sukelsimme takaisin metsään. Matka oli kerrassaan rääkkäystä ja mietin välillä kauhuissani, millaista helvettiä tämä koko reissu tulisi olemaan.

Pelkäsin migreenin uusivan, sillä harvoin kohtaukseni ovat päivässä menneet ohi. Luotin kuitenkin siihen, että ylemmäs kävellessä olisi tuulisempaa, joka toisi viileyttä, helpottaisi mahdollista migreeniä ja veisi sääsket mennessään. Vain tämä päivä tätä tuskien taivalta ja sitten helpottaisi, ajattelin toiveikkaana.

Illan päämääränä oli leiriytyä vuorien Favnoajvve ja Huornnásj väliin. Päivän viimeisenä etappina ryhdyimme tietenkin päivän rankinpaan osuuteen eli nousuun ylös avotunturiin. Olimme tarkistaneet kartasta, ettei vettä olisi ylhäällä välttämättä saatavilla ja päätimme kantaa viimeiset puolitoista kilometriä 10kg vesipussia mukanamme leiriin. Se oli hölmöläisten hommaa. Juuri ennen puurajaa polun läpi kulki puro, joten periaatteessa edeltävä kilometri sillalta ylös oli aivan turhaan kannettu. Olimme hikisiä ja loppu. Tommi ja Eetu ottivat vedenkannosta vetovastuun ja lähtivät kirittämään vesipussin kanssa rinnettä ylös. Jäimme Katrin kanssa kauas taakse.

Kun olimme kiivenneet rinnettä arviomme mukaan tarpeeksi korkealle, pidimme hengähdystauon. Maisemat olivat avartuneet ja puut harventuneet. 16,3kg painava rinkka oli tuntunut tuskallisen painavalta ja selkäni oli läpimärkä hiestä. Istuin kivikkoiselle polulle Katrin seuraksi ja asetin rinkan viereeni. Katseeni osui rinkan sivuun köytettyyn tossuun. Siis yhteen ainokaiseen tossuun! Voi hitto! Yksi crocsi oli tippunut matkasta. Hengittelin hetkisen, asetin rinkan paremmin polun vierustalle ja nappasin taskuun pientä evästä ja vesipullon. Pyysin Katria jatkamaan matkaa ja kerroin että otan heidät sitten myöhemmin kiinni, eihän leiripaikkaan ole enää paljon matkaa. Katri sanoi jäävänsä odottamaan niin kauaksi aikaa, kunnes katoan näköpiiristä ja jatkaa sitten hitaasti matkaa ylemmäs. Ei mennyt montaa metriä, kun crocsi löytyi polulta. Katsahdin taakse ylärinteeseen ja näin vielä Katrin. Hihkaisin riemusta! Hommasta ei tullutkaan niin hikistä kuin luulin.

Pääsimme huipulle juuri kun sade alkoi ripsiä. Tuuli yltyi. Se viilensi ja vei sääsket mennessään, aivan kuten olin toivonut. Hihkuin innoissani Katrille ”Jess! Me tehtiin se!”. Hikoilun ja nousun tuoma adrenaliini sai olon voitokkaaksi ja takana siintävä maisema palkitsi. Ehdimme ennen sadetta, olimme perillä ja täällä oli upeaa!

Pystytimme Tommin kanssa teltan suojaisaan paikkaan samalla kun Katri ja Eetu laittoivan omansa paraatipaikalle kauneimpaan mahdolliseen maisemaan. Eetu ja Tommi olivat etsineet telttapaikat valmiiksi sillä aikaa kun Katrin kanssa taapersimme rinnettä ylös. Oli Katrin ja Eetun vuoro valmistaa illallista, joten otimme Tommin kanssa iisisti lepohetkestä nauttien.

Reissulle oli luvattu vain lempeitä tuulia, joten olimme päätyneet ottamaan meidän kevytretkeilyteltan Gossamer Gear The Twon. Halusimme testata sen toimivuutta vuorilla. Huono kelin sattuessa voisimme kaikki majoittua Eetun ja Katrin Hillebergiin, joka varmasti kestäisi kaiken. Komea punainen Hilleberg Kaitum 3gt näytti upealta tunturimaisemaa vasten ja piti todella maltillista ääntä tuulessa, ihan kateeksi kävi. Samalla harmittelin, että olimme Tommin kanssa toistamiseen unohtaneet korvatulpat kotiin. Kevytretkeilyteltan räpätys häiritsi vähän aamuyön unia.

Päivä 3: Lájtávrren ylitys soutaen ja risukkoiseen rinteeseen majoittuminen lähellä Aktsen vuoristomajaa

Ensimmäiset kilometrit pääsimme kävelemään helppokulkuista maastoa avotunturissa. Aurinko paistoi, mutta rinteillä puhaltava tuuli piti olon mukavana. Kaikki etukäteen katsotut sääennusteet olivat menneet pieleen. Lämpöä oli reilusti enemmän, mitä päiviksi ja öiksi oli luvattu. Kolmen vuodenajan makuupussi -9 asteen comfort -arvolla oli aivan liian kuuma ja päädyinkin nukkumaan se peiton tapaisesti aukinaisena melkein koko reissun. Olen aina aikaisemmilla Lapinreissuilla palellut samalla pussilla, vaikka sääennusteet ovat olleet lämpimämmät. Nyt haaveilin joka ilta quilt-tyylisestä makuupussista.

Pidimme pienen evästauon ennen laaksoon sukeltamista ja katselimme korkeuksista minne reittimme veisi illan päätteeksi. Päivän aikana olisi tarkoitus soutaa osa matkasta, noin kolmen kilometrin mittainen Lájtávrren ylitys. Katselimme suoraan edessä häämöttävää Tjahkelij-vuorta ja mietimme, että tuo on kyllä kaukana. Rupesin tihrustamaan karttaa ja huomasin, että illan päämäärä olisi itse asiassa vielä kauempana, kyseisen vuoren toisella puolella ja pieni jännitys hiipi sisuksiin. Matka näytti mahdottoman pitkältä ja alas laaksoon laskeutuminen ei houkuttanut lämpimän sään ja sääskien vuoksi tippaakaan.

Linnuntietä seitsemän kilometrin pituinen ja alaspäin viettävä reitti laaksossa meni yllättävän nopeasti ja oli helppoa kuljettavaa. Silti se puudutti. Vasemmalla tönöttävä Tjahkelij antoi koko ajan osviittaa, kuinka paljon matkaa oli jäljellä. Pysähdyimme pätkän viimeiselle sillalle huilaamaan ja täydentämään vesivarantoja. Vaikka olimme kiirehtineet koko päivän ja maasto oli helppokulkuista, painavat rinkat, helle, hyttyset ja kuorivaatteissa hikoilu oli hidastanut matkantekoa. Saavuimme ylitysveneille turkoosin veden äärelle vasta illalla yhdeksän jälkeen.

Jännitimme etukäteen, että joudummeko keskellä yötä soutelemaan vielä pitkin poikin järveä, sillä olimme etukäteen selvittäneet, että ylitysveneitä oli kolme. Se tarkoittaisi sitä, että huonolla tuurilla matka järven yli pitäisi soutaa kolmesti, sillä yksi ylitysvene on soudettava takaisin toiselle puolelle valmiiksi muille mahdollisille ylittäjille. Onneksi kaikki kolme venettä olivat meidän puolella rantaa, kun vielä paikan päällä huomasimme lisätiedon, että yhteen veneeseen sai mennä vain kolme henkilöä kerrallaan.

Lähdimme soutamaan hervottomassa kiireessä sääskien kirittäminä, emmekä väsymyksessä huomanneet edes tarkistaa, olisiko meille ollut pelastusliivejä lainaksi. Nämä ovatkin usein niitä hetkiä, joissa sattuu haavereita, mutta pääsimme tyynellä kelillä ja rauhallisella tahdilla turvallisesti yli.

Tommihan ei työtä pelkää ja souti aivan mielellään koko matkan. Ilmeisesti homma ei ollut helpoimmasta päästä, sillä airot venkuloivat joka suuntaan ja vene oli tehty kestämään ennemmin rujoa käyttöä kuin olemaan hyvä soudettava. Rujoa käyttöä kestävät veneet olivat kuitenkin suomalaista tekoa ja se ilahdutti.

Valkoinen paattimme oli peilityynessä kesäyössä keskellä turkoosia järveä. Ympärillämme näkyi korkeita vuoria ja kauempana kohosivat lumihuiput. Tunnelma oli jännittynyt. Aivan kuin olisimme soutaneet Jurassic Parkiin. Taivaalta kuului linnun rääkymistä ja olin varma että kohta jostain pilvien takaa ilmestyy lentoliskoja.

Puoli yhdentoista aikaan yöttömässä yössä olimme ylittäneet upean kalkin turkoosiksi taittaman Lájtávrren eli Laitauren ja saavuimme rantaan. Tämä tuntui meistä Sarekin suurien seikkailujen puolelta. Lähdimme kulkemaan pitkospuita pitkin kohti illan etappia, eli jotakin sopivaa jo maastoon painautunutta telttapaikkaa.

Kuljimme eksyneen oloisina kohti Aktsen tunturimajaa. Kukaan meistä ei ollut tottunut siihen, että polut kulkevat vuoristomajojen pihan läpi ja kummastelimme, mistä ihmeestä tulisi kulkea. Näytimme aika eksyneiltä, mutta Katri suunnannäyttäjänä harpoimme ohi ja jatkoimme matkaa. Puikkasimme nopeasti takaisin metsään ja ryhdyimme taas taittamaan vertikaalimetrejä. Taipale tuntui myöhään illasta erittäin tuskaiselta ja pyrimme leiriytymään mahdollisimman nopeasti johonkin. Hetken kuluttua löysimme polun vierestä lievästi kaltevat ja painuneet telttapaikat. Jossain solisi puro, joten saisimme läheltä vettä. Kävin vielä ylempänä etsimässä mukavampaa paikkaa, mutta nopealla etsinnällä mitään ei löytynyt ja päätimme leiriytyä. Leiripaikka ei ollut siisti tai miellyttävä, mutta väsyneenä se menetteli.

Päivä 4: Toinen nousu avotunturiin ja maisemat Sarekin sydämeen

Vaikka leiripaikka oli tuntunut illalla hieman epämiellyttävältä, nukuin tähän mennessä reissun parhaat yöunet. Ei tuullut, oli hiljaista ja lämpötila oli sopiva nukkumiseen. Aamuisen auringon säteet eivät metsän siimeksessä lämmittäneet telttaa. Nukuin yhtäjaksoiset yöunet ja heräsin vasta aamulla muutamaan otteeseen ohikulkevien vaeltajien höpinään ja kopisteluun, eli korvatulpat olisivat taas pelastaneet tilanteen.

Tahtotila on päästä äkkiä liikkeelle outojen kasojen peittämästä leiripaikasta ja syödä lounas avotunturissa, joten liikkeelle lähtö oli tehokas. Noin kymmenen minuuttia polkua noustuamme huomasimmekin toisen potentiaalisen leiripaikan, jota en ollut illalla löytänyt. Maasto oli hiukan tasaisempaa, mutta tuokin leiripaikka oli kuorrutettu kummallisilla kasvikasoilla. Vettä löytyi ihan vierestä, vaikka karttaan ei oltu merkitty tähänkään jokea.

Heti kun pääsimme hiukan korkeammalle ja paikkaan, johon tuuli edes vähäsen, pysähdyimme pitämään lounastaukoa. Mäkäräiset parveilivat ympärillä, mutta tuuli puhalteli niitä välillä loitommas. Itse puin heti pitkähihaisen ohuen tuulitakin päälleni mäkäräisten vuoksi, mutta Tommi pärjäsin hyvin merinovillaisella t-paidalla.

Koko loppupäivän nousimme. Jätimme Kungsledenin ja kuljimme pitkin Skierffen huipulle menevää polkua. Olimme ohittaneet puurajan jo heti lounaan jälkeen ja tuuli yltyi, mitä korkeammalle pääsimme. Ilman viilentyminen oli helpotus. Kuorivaatteissa hikoillessa olin toivonut, että saisin illalla vapista kylmästä. Lämpötila pysyi kuitenkin vain miellyttävänä, eikä minulla ollut missään reissun vaiheessa kylmä.

Pääsimme aika lähelle Skierffen huippua, mutta sen laki näytti olevan kaukana. Olin aivan varma, että sen huiputuksessa menisi varmasti vielä kuusi tuntia. Muut veikkasivat kolmea, mutta koska kello oli taas juossut ja näytti jo seitsemää illalla, päätimme jättää Skierffen huiputuksen huomiselle. Suuntasimme polulta luoteeseen päin ja etsimme mukavan leiripaikan, joka tarjosi yksityisyyttä, vettä ja suojaa. Pieni leirikylämme oli valmis yhdeksän aikaan illalla, mikä olikin mukavaa vaihtelua eilisen jälkeen.

Ilta oli upea. Kävimme pienellä iltakävelyllä ja katselimme tuntikausia Sarekin sydämeen avautuvia maisemia. Kaikkialla oli kivikkoista avotunturia, jokilaaksoja, lumihuippuisia vuoria ja koskematonta erämaata. Silmänkantamattomiin vapautta. Sydämeni oli täynnä onnea ja mietin, ettei tässä maailmassa ei ole olemassa sellaista surua, jota tämä maisema ei edes pikkuriikkisen laimentaisi.

Täällä, Sarekin reunalla ja korkean vuoren rinteellä seisoessa tunsi olevansa niin merkityksetön maailman edessä, että se toi uskomattoman suurta lohtua pienen ihmisen pieniin murheisiin. Olimme jalkeilla niin pitkään, kunnes aurinko painui viereisen vuorenhuipun taakse ja kävimme nukkumaan. Hykertelin onnesta siihen saakka, kunnes kehoni rentoutui viimeistä solua myöten ja pehmeä uni vei minut mukanaan.

Päivä 5: Skierffen huippu ja Rapadalenin kuvankaunis maisema

Aamu oli yhtä kaunis mitä kaikki muutkin aamut. Poutaa ja korkealla vuorenrinteillä ihanan viileää. Emme pitäneet aamutouhuissa minkäänlaista kiirettä, olimmehan jo reissun puolivälissä ja nyt oli rauhallinen aamu tarpeen. Katri oli harmillisesti nukkunut todella huonosti ja palellut koko yön. Hän kertoi, että illalla jo ennen nukkumaanmenoa olo oli mennyt liian viileäksi, eikä omaa ruumiinlämpöä saanut tarpeeksi korkeaksi ennen nukkumaanmenoa. Keskellä yötä jumppaaminenkaan ei auttanut. Hän oli sitkutellut yön kylmässä värjötellen. Omassa ylimitoitetun lämpimässä makuupussissa (jossa hikoilin koko alkureissun) olin nukkunut makeasti. Onneksi kuvankauniista leiripaikasta herääminen usein hyvittää huonosti nukuttua yötä. Kun olimme syöneet ja täyttäneet vesivarannot, lähdimme ilman varusteitamme käymään Skierffen huipulla.

Olimme reissun mittaan huomanneet, että välimatkoja oli yllättävän vaikea arvioida näissä olosuhteissa. Kun tuijotti kivikkoiseen vuorenseinämään, ei osannut hahmottaa, minkä kokoisia järkäleet todellisuudessa olivat ja että oliko huipulle tunnin vai viiden tunnin matka. Meidän leiripaikasta Skierffen huipulle oli kaikeksi yllätykseksi aika lyhyt matka. Meillä meni vain puolisen tuntia kivuta huipulle ja reilu vartti alaspäin. Leiripaikkamme oli hieman korkeammalla ja eri suunnalla, mistä olimme aikaisemmin arvioineet matkaa Skierffelle, mutta joka tapauksessa alkuperäinen arvioni oli täysin pielessä.

Rapadalen eli suomalaisittain Rapalaakso aukeni täysin Skierffen huipuilta. Maisemat olivat niin upeat, että huimasi. Olimme huipulla tunnin verran katselemassa ja kuvailemassa. Skierffe oli suosittu huippu, jonne monet muutkin olivat tulleet. Kun pääsimme leiriin ja lähdimme takaisin samaa reittiä Kungsledenille, alkoi harmittaa, että tämä oli nyt reissumme päätepiste ja olisi käännyttävä samaa reittiä takaisin. Sieluni veti syvemmälle Sarekiin, mutta aikaa ei ollut enempää.

Vaikka Sarek on erämaa ja kaukana kaikesta ja Skierffe-vuori useamman päivän kävelymatkan päässä sivistyksestä, näin ja kuulin tuolla paikassa enemmän helikoptereita, mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Yhden vuorokauden aikana kuulin ja näin muistaakseni viisi helikopteria. Keli oli hieno, minkä vuoksi oli varmasti hyvä lentää, mutta olin tosissaan hämmentynyt. Kopterin ääni erämaassa ei ole semmoista, mitä kuuntelisi mielellään. Kummastutti, että Sarekia pidetään niinkin eristyksissä olevana erämaana, mutta että helikopterit kuitenkin pörräävät enemmän kuin kaupungissa. Ehkä tämä ongelma on vain Sarekin reunoilla, mutta oli kuitenkin.

Tapaus vesikerjäläiset

Pääsimme takaisin Kungsleden-polulle ja poikkesimme siitä heti länteen kohti houkuttelevan oloisia telttapaikkoja Katrin vanavedessä. Katrilla tuntui olevan erityinen vainu hyville telttapaikoille. Seurasimme pientä maastoon kulunutta polkua ja ohitimme muutamia telttoja. Yksi seurueista huudatti musiikkia ja mietin kuumotuksissani, että joudummeko kuuntelemaan tuota meteliä koko yön. Toisaalta, oli aika kunnioitettavaa, että joku viitsii raahata äänentoistolaitteet keskelle erämaata.

Kun teltat olivat valmiina ja pääsin onnellisena makoilemaan omaan rauhaan, lähtivät Katri, Eetu ja Tommi touhukkaina hakemaan vettä. He raahasivat vuorotellen 10L vesipussia takaisin ylös leiripaikallemme. Matkaa lähimmälle joelle oli noin kilometri, joka oli takaisin päin tultaessa pelkkää nousua.

Tämä musiikkia soittava pariskunta oli huomannut vedenkanto-operaation ja hetken kuluttua saimme vierailijoita leiriin. Olin juuri ottamassa kuvia leiripaikasta, kun kuulin vierestäni kysymyksen englanniksi: Anteeksi, tiedättekö mistä saisimme vettä lainaksi, ettekös te tulleet juuri äsken tuota polkua ylös? Tämä musiikkia soittanut pariskunta oli saapunut muutaman metrin päähän kipot ja kupit ojossa vettä varten.

Aivoni kieltäytyivät uskomasta heidän perimmäistä kysymystään veden lainaamisesta suoraan meiltä, joten ohjasin heidät napakasti lähimmälle purolle, josta meidänkin porukka oli käynyt vedet kantamassa. He harmittelivat, että puro on niin kaukana ja pitääkö sinne asti tosissaan mennä, kun matka on pitkä. Vastasin vain että kyllä, sieltä mekin haettiin ja toivottelin päivänjatkot. Vesipummit jäivät hämmentyneenä seisomaan hetkesi paikoilleen, tuijottelivat meitä epäuskoisina ja muutaman minuutin häkellyksen jälkeen kääntyivät takaisin päin ja lähtivät. Tujotimme Tommin kanssa epäuskoisina toisiamme.

Katri ja Eetu olivat odottaneet teltassa pidätellen naurua ja Tommi oli seisonut vieressäni tilanteesta kummastuneena. He kertoivat, että vesipummit olivat seuranneet heidän kanto-operaatiotaan tarkasti. Kaikki nauroivat, että onneksi Iina kieltäydyit ymmärtämästä heidän kysymystään, sillä vettä ei olisi lainattu kuin hätätapauksessa, mutta tuollaiseen suoraan kysymykseen olisi tilanteesta hämmentyneenä voinut vastata toisin. Vähän ennen nukahtamista jännitin, katoavatko meidän kantamat vedet yöllä johonkin, mutta pelkoni oli turha.

Päivä 6: Usvainen aamu ja usvainen yö

Kun aamulla kuulin sateen ropinan telttakankaassa käänsin onnellisena kylkeä. Tänään ei olisi kiire mihinkään. Nousimme hitaasti ylös vasta aamupäivän puolella. Kaikkialla oli märkää ja sumuista. Otin lekottelusta kaiken irti. Söimme rauhassa aamiaista sisällä tilavassa Hillebergissä, pidimme sadetta pelaamalla korttia. Lepääminen oli ihanaa, mutta jossain takaraivossani tykytti, että jos nyt lepäämme, joudumme loppumatkan juoksemaan.

Iltapäivästä sade oli hiipunut ja pahin sumu alkanut hälventyä. Näkyvyys vaihtui muutamista metreistä kymmeniin metreihin. Sumu oli tiheintä maan tasalla, mutta kaukana siintävät vuorenhuiput kuitenkin näkyivät ja opastivat hyvin suunnassa. Nyt olisi hyvä aika ylittää turkoosi järvi. Pakkasimme leirin ja lähdimme alaspäin Kungsledeniä pitkin läpi Aktsen vuoristomajan pihapiirin.

Tällä kertaa onni ei ollut myötä ja Aktsen puolella järveä oli vain yksi vene. Se tarkoitti matkan soutamista kolmeen kertaan. Olimme jo sateen ja sumun takia odotelleet koko päivän ja järven ylitys kolmeen otteeseen toisi vielä enemmän viivästystä paluureissuun. Onneksi rinkat kuitenkin kevenivät koko ajan, joka taas puolestaan vauhdittaisi menoa. Haaveilin jo hetken aikaa moottoriveneen kyydistä, joka liikennöi samaa soudettavaa ylitystä, mutta emme olleet ottaneet siihen käteistä mukaan. Nyt oli turha perääntyä ja muutenkin tuon venekyydin hinta tuntui hiukan suolaiselta.

Tommi ja Eetu tekivät soutusuunnitelman, minä hyppäsin kolmanneksi kyytiin ja Katri jäi rannalle odottamaan. Sitten soudimme sumuisen järven yli. Jäin vastarannalle odottamaan, kun Tommi ja Eetu nappasivat toisen veneen mukaan ja lähtivät hakemaan Katria. Minä jäin vuorostani odottamaan. Soutuoperaatiossa kesti yhteensä kaksi tuntia ja 15 minuuttia kun kaikki olimme päässeet Laitauren yli. Oli mukavaa ja hiukan ehkä jännittävääkin olla hetken aivan yksin odottelemassa muita.

Eetu, Tommi ja Katri saapuivat. Ylitysvene oli viety vastarannalle ja pääsisimme jatkamaan matkaa. Samaan aikaan paikalle saapui yksin vaeltava nainen koiransa kanssa joka kertoi, että oli tavannut aamulla yksin soutaneen vaeltajan, joka oli kironnut koko järven ja veneen. Hän kertoi, että valetaja oli tuskaillut veneen soudettavuuden, tuulen ja aaltojen kanssa ja sanonut, ettei lähde enää koskaan ylittämään tuollaista järveä soutuveneellä. Kuulemma vaeltaja oli kertomansa mukaan hädin tuskin päässyt perille ja koko soutumatka oli painajainen.

Soutu-operaation päätteeksi kello oli jo puoli yhdeksän. Oli jatkettava matkaa niin pitkälle, kuin mahdollista. Painettiin iltaa ja ylämäkeä vasten. Päivän päämääränä oli kivuta taas vuoren rinteelle yöksi ja se tietenkin tarkoitti nousua koko loppumatkalle. Alkoi olla hieman hapokasta menoa ja otimme muutamia hengähdystaukoja. Perinteinen sauvanoja toi tilanteeseen lohtua. Koska olimme kiirehtineet ja taittaneet matkaa sen minkä ehdimme ensin Sarekiin päin, tulisi meidän noudattaa myös paluumatkalla samaa kiirehtivää aikataulua.

Matka puudutti ja jalat olivat muussia, mutta äkkiä sitä oltiin taas korkeuksissa. Klo 23 olimme kokkaamassa iltapalaa. Sumu oli vienyt hyttyset mennessään, mutta mäkäräiset parveilivat niin, että hyttysverkkoa oli pidettävä päässä. Taas meni puolille öin, mutta mikäs siinä. Pääsimme kuitenkin illan päämäärään!

Söimme illallista sumussa istuen. Välillä edessämme kohoavan Tjahkelij-vuoren seinämä peittyi kokonaan sumuun. Sumu velloi ees taas ja oli yllättävän nopea liikkeissään, ehkäpä usein lounaasta puhaltavan vuoristotuulen vuoksi? Seurasimme sumun liikkeitä kummastuneina. Välillä näimme palasia maisemasta, välillä kaikki peittyi. En tosiaan ennen tiennyt, että sumu voisi olla ailahteleva kuin myrskyävä meri. Se ympäröi meidät hiljaisuudella, johon hukkui kaikki.

Päivä 7: Hyvästit Sarekin kansallispuistolle ja pakaralihaksen kivuttomalle toiminnalle

Tämä oli kuudes aamu, se samainen aamu josta tarinamme alkoi. Juuri sellainen täydellinen vaellusaamu, mitä ihminen tarvitsee. Lähdimme matkaan innoikkaina, mutta myös haikeina. Päivän lopuksi sukeltaisimme syvälle laaksoon sääskien syötäviksi, emmekä koko reissulla nousisi enää samoihin korkeuksiin. Samalla laskeutuisimme alas Sarekin kansallispuistosta.

Vaikka tunsin vasta päässeeni vaelluksen makuun, alkoi kroppani laittaa vastaan. Migreeni oli pysytellyt poissa, mutta oikea pakara alkoi vaivata tosissaan. Pakaran kipu ailahteli lievästä kivusta koko jalan voimat vievään kipuun. Vihlonta oli kova ja oli pakko toimia. Tommi avusti kotijumpan tekemisessä, että pystyin jatkamaan etenemistä. Jumppa tuntui auttavan jonkin verran. Kipu ei estänyt kävelemistä, mutta teki siitä epämukavaa. Onneksi kipuun tottui ja sen pahin piikki leikkaantui pois, kun vain jatkoi kävelyä. Ikävin asia kivussa tuntui olevan se, että se piti hyväksyä ja kestää. Ennen kaikkea piti rauhoittua ja ottaa se vastaan. Oli luotettava, että kyllä keho keksii keinot.

Olin kävellyt jo seitsemän päivää rinkka selässä paljasjalkakengissäni pitkin kivikkoisia polkuja. Jalkapohjissa tuntui samaa väsymystä, mitä muillakin. Itse koin paljasjalkakengissäni jotkut kivenmurikat viiltävimpinä, kuin kanssakulkijani, mutta jokaisella meistä olivat jalat muusia. Jalkojen puolesta alkoi tuntua siltä, että yksi välipäivä kävelystä tekisi hyvää. Ero paljasjalkakengillä kävelyssä oli se, että vaelluspäivien tuoma jalkakipu oli enemmänkin kipua jalkapohjan lihaksissa, kuin sellaista kokonaisvaltaista turtunutta puutumista, mitä olin aikaisemmin ennen paljasjalkakenkäilyä tuntenut. Otin ennemmin tämän lihaskivun, kuin puutumisen, vaikka ajoittaiset terävät kivet tuntuivat läpi vähän liikaa. Tämän testin perusteella valitsen jatkossakin paljasjalkakengät jokaiselle vaellusreissulle.

Päivä 8: Viimeinen päivä vaelluksella

Vaelluksen edetessä olin saanut vaellusrutiinit napakoiksi ja rakastunut telttaöihin vielä syvemmin. En halunnut vielä palata, halusin vain lisää ja lisää! En ollut vielä koskaan tuntenut näin kovaa innostusta vaellukseen, telttailuun ja ihanan yksinkertaiseen elämään. Jos olisin saanut ruokatäydennyksen ja kaksi viikkoa lisää vapaata töistä, olisin saman tien jäänyt ja jatkanut vaellusta. Jopa sääskien aggressiivisuus vaikutti vähentyneen viikon mittaan. Tuntui, että vasta tässä vaiheessa keho oli tottunut rasitukseen ja homma alkoi tosissaan maistua. Tommi oli kanssani samoilla linjoilla ja suunnittelimme innoissamme, että ensi kesänä lähdetään taas pidemmälle reissulle.

Oli harmi, että piti lähteä kotiin. Parkkipaikalle oli enää reilun kymmenen kilometrin matka, joka meni melkein juosten kevyitä rinkkoja kantaen. Pakara tietenkin ilmoitteli kivuistaan, mutta se ei enää haitannut. Etummaisena kulkiessani hypähdin huomaamatta juoksuaskelia, jolloin Tommi nauroi ja pyysi ottamaan iisisti.

Kuten kaikilla muillakin reissuilla, myös tällä, jäi viimeinen kuivaruoka syömättä. Emme pystyneet vastustamaan tunturituvan kutsua ja valitsimme Kvikkjokkin tuvan lounaan oman kuivamuonan sijaan. Tuntui hassulta tulla eristyksistä ihmispaljouteen, mutta aikaisempien kokemusten avulla osasin varautua ja tsemppasin itseäni, etten liikoja ahdistu. Istuimme kirkkaassa ruokasalissa hikisinä ja väsyneinä. Keskuudessamme oli onnellinen raukeus. Ikkunasta näkyivät vuoret. Hymylle ja hihittelylle ei meinannut tulla loppua. Kuinka kiitollinen saa olla, että on tällaisia ystäviä, joiden kanssa voi lähteä Sarekin erämaahan viikoksi vaeltamaan! Vatsa oli täynnä ja mieli onnellinen. Tähän oli hyvä päättää matkamme.

Seuraaviin seikkailuihin!