RETKIAPINA

Kaikki tuntevat Riisitunturin ja sen kauniit tykkylumipuut, kyllähän minä sen tiesin. Halusin sinne silti, enkä uskonut sen kuitenkaan olevan niin ruuhkainen, onhan se pieni tunturi keskellä posiolaista erämaata! Päivän valoisan ajan ollessa vielä lyhyt näin tammikuussa, voisimme Rovaniemeltä ajaa päiväretkelle Riisitunturille ja kokea sen auringonnoususta auringonlaskuun, vähän niinkuin niissä opastetuissa retkissäkin.

Olimme perillä aamulla ennen kahdeksaa. Pakkasta oli – 22 astetta ja pieni viima puhalsi parkkipaikalla. Tuntui kolealta. Montaa autoa ei ollut paikalla, mutta parkkipaikka oli hurjan kokoinen. Tästä saatiin jo pieni vihje paikan suosiosta. Naksautimme tunturisukset jalkaan, nappasimme rinkat selkään ja lähdimme omia polkujamme kohti Riisitunturin huippua.

Riisitunturi, Posio, Etelä-Lappi

• Riisitunturin kansallispuisto paljastaa eteläisen tunturiluonnon kauneuden ja on erityisen kuuluisa tykkykuusikoistaan.
• Kansallispuisto on perustettu vuonna 1982, mutta se on kiehtonut tutkijoita jo yli sadan vuoden ajan.
• Ilmaston lämpeneminen on uhka Riisitunturin kansallispuiston herkälle tunturiluonnolle. Ilmastonmuutoksen seurauksena metsäraja nousee ja tykkylumen muodostuminen on epävarmaa.
• Riisitunturista on tullut erityisen suosittu retkikohde pääosin sosiaalisen median vuoksi.

Heti polun esimmäisten metrien kohdalla sukelsimme syvälle metsään. Ympäröivä lumi sulki meidät hiljaiseen utopistiseen talvimaailmaan. Taivas oli upea, hentoja pastellisävyjä täynnä. Pakkasilma pisteli poskilla ja hengitys höyrysi. Tykkypuiden latvoja alkoi värittää oranssi aamuinen aurinko. Tommi meni edeltä ja minä perässä. Sain kuljettua aina muutaman metrin kerrallaan, mutta sitten oli pysähdyttävä hihkumaan käsittämättömän kaunista maisemaa. Sydämeni oli pakahtua. Tämä oli juuri sitä mitä kaipasin.

Koko alkutalvi on ollut Etelä-Lapissa vähäluminen ja poikkeuksellisen lämmin. Olimme varmoja, että tämän reissun pärjäisi tunturisuksilla. Ainakin viimeisenä kulkevalla oli oikein lokoisat oltavat, kun etummainen teki puuskuttaen latua. Toimittaessani veturin virkaa siirryin nopeasti haaveilemaan pitkistä metsäsuksista. Kyllä tunturisuksilla aina pärjäsi, mutta ei se helppoa ollut. Mitä ylemmäs kapusimme, sitä paremmin tunturisukset onneksi toimivat.

Riisitunturi oli yhtä kaunis, mitä muistelin. Täydellinen satumainen tykkyjen koristama maisema. Kaikki oli niin upeaa, ettei ollut merkitystä minne kameran suuntasi. Päivä kirkastui hitaasti, samaa vauhtia hitaan nousumme kanssa. Koska kuljimme omia polkujamme pitkin, saimme olla koko nousun ajan omassa rauhassa. Pysähdyimme etelärinteelle pitämään pienen tauon.

Söimme lounasta ja keitimme kahvit. Kylmä viima muistutti talviretkeilyn taukojen epämukavuudesta. Mietin, miten ihmeessä olen selvinnyt mistään talvireissusta koskaan. Juuri nyt ajatus vielä pahemmasta palelusta tuntui kammottavalta, puhumattakaan ulkona yöpymisestä. Olo tietenkin helpotti heti kun pääsi liikkeelle ja ajatuksetkin tasaantuivat.

Olin juuri viimeistelemässä nopeasti kylmenevän kahvitilkan, kun huomasin silmäkulmassani liikettä. Takanamme seiso kaksi henkilöä, molemmilla järjestelmäkamerat jalustoilla. En tiedä olimmeko kuvassa, mutta olo oli hiukan epämukava. Ryhdyimme tekemään lähtöä, sulloimme untuvatakit takaisin rinkkoihin ja kuksat sivutaskuun.

Aurinko oli kääntynyt laskuun, joten alkoi olla Riisitunturin suosituin hetki. Halusimme huiputtaa Riisitunturin, sillä en ollut vielä käynyt kyseisen tunturin päällä, vaikka olin kerran aikaisemmin vieraillut Riisitunturin kansallispuistossa. Ymmärrettävästi näin halusivat tehdä kaikki muutkin. Mitä lähemmäs huippua hiihdimme, sitä suurempaan ihmisvilinään sukelsimme.

Ohitsemme pyyhälsi joku metsäsuksilla. Kuului naurua, kameroiden räpsymistä ja droonin pärinää. Lakikuusikoiden välissä puikkelehti ihmisiä, kaikkialla risteili polkuja. Jokainen kuvasi, droonilla, GoProlla, Insta360-kepillä, järjestelmäkameralla tai puhelimella. Ihmiset etsivät täydellisen kuvan paikkaa, muutama poseerasi. Monet seisoivat paikoillaan kamera suunnattuna parhaaseen auringon värjäämään maisemaan. Ihan jokainen tänne tullut ihminen halusi ikuistaa Riisitunturin, ja niin minäkin.

Hälinästä huolimatta jatkoimme vielä viimeiset vertikaalimetrit huipulle. Käännyin katsomaan auringonlaskua Riisitunturin korkeimmalta kohdalta. Se oli äärimmäisen kaunis, mutta minulle alkoi tulla etova olo. Tuntui, että olisin ollut ulkomaalaisessa turistikohteessa. Ihmiset vilistivät puiden välissä kuin pienet muurahaiset. Kaikkialla näkyi liikettä. Meininki oli aivan samanlaista, mitä se oli Senjan saaren suosituimmissa kohteissa. En ole tottunut siihen, että suomalaiset luontokohteet ovat täynnä ihmisiä. Yleensä suurikin määrä vierailijoita sujahtaa kansallispuiston uumeniin ilman minkäänlaista ruuhkaa, vaikka parkkipaikat olisivat täynnä.

Laitoin kameran rinkkaan. Oli syyllinen olo. Tätäkö elämä nykyään on? Tulemme luontokohteisiin kokemaan niitä linssin läpi ja sitten jaamme kaiken sosiaaliseen mediaan tykkäysten toivossa. Kuvaamme kaiken mitä teemme, näytämme muille miten hienoa elämä on täällä luonnon keskellä kuvatuimmassa ja suosituimmassa retkikohteessa. Rajaamme kuvat ja pätkimme videot siten, ettei kaunis utopia pirstaloidu.

En halunnut kuvata enää mitään. Teki mieli poistaa koko Instagram-profiili. Huikkasin Tommille, että minulle sopisi että lähtisimme nyt kotiin. Tämä paikka ei ole minua varten. Etsin retkiltä rauhaa ja erämaista tunnelmaa, joita Riisitunturilta on mahdotonta enää saada. Minun ei tarvitse enää tulla tänne.

Laskimme Riisitunturin alas. Mieli piristyi. Sukelsimme taas metsään, että saisimme vähän enemmän omaa rauhaa. Olimme nopeasti autolla, kiitos tunturin. Nostimme sukset ja rinkat autoon. Vauhdikas meno tunturisuksilla oli piristänyt niin kovasti, että ehdotin Tommille että testaamme Riisitunturin kahvilan, Eräkahvila Tykyn. Pihassa haisi tupakka ja turistut juttelivat iloisesti keskenään. Avasimme eräkahvilan oven ja meitä käveli vastaan oman elämänsä influensseri, joka kuvasi meitä puhelimellaan. Katsoimme vaivaantuneilla ilmeillä kameraan ja astuimme sisälle kahvilaan. Söimme herkulliset laskiaispullat ja joimme glögiä, jota oli tarjolla turistien vuoksi.

Oloni oli kummallinen. Viime talvena Rovaniemen turismi oli järkyttänyt meitä, tänä vuonna Riisitunturin. En usko, että lentomatkailu voi koskaan olla kestävää. En ole synnitön, mutta tässä on suuri ristiriita. Lentomatkailu kiihdyttää ilmaston lämpenemistä, arktisilla alueilla moninkertaisesti enemmän, mitä muualla maailmassa. Turistit tulevat Lappiin katsomaan katoavaa arktista luontoa ja samalla he toiminnallaan tuhoavat sitä. Vähäluminen talvi saa olon huolestuneeksi. Ruuhkautuneet luontokohteet tuovat minulle mieleen dystopian, jonne olemme matkalla. Ymmärrän, että kaikki ihmiset haluavat luontoon ja on hienoa, että arvostetaan suomen luonnon kauneutta, mutta joku tässä yhtälössä ei täsmää.

En tiedä, menenkö enää Riisitunturille. En suosittele siellä vierailemista ainakaan parhaisiin turistiaikoihin. Aion jatkossa keskittyä kohteisiin, jotka eivät ole tunnettuja ja joissa saa olla rauhassa. Luonnossa ollessani haluan palautua. Ihmissumassa oleilu, kameroiden edessä pyöriminen ja tupakan savun haistelu ei ole minulle palauttavaa toimintaa.

Riisitunturi oli tammikuussa yhtä upea, mitä kaikki somekuvat ovat antaneet ymmärtää. Kyllä minäkin niihin hairahduin ja halusin käydä parhaaseen tykkylumiaikaan kuvaamassa omat kuvani. Oloni jäi kaksijakoiseksi, surulliseksi ja syylliseksi. Kaikilla ihmisillä on oikeus nauttia luonnosta, mutta ihmiset ovat omalla toiminnallaan karsineet luontokohteet niin pieniksi ja harvoiksi, että koskemattoman luonnon äärelle päästäkseen on tultava väenpaljouteen.

Infolaatikossa käytetty lähde: luontoon.fi