RETKIAPINA

Kuura kimmelsi timanttien lailla täyden kuun valaisemassa maisemassa. Piti ihan pysähtyä ihmettelemään, voiko tosissaan tuo uskomaton säihke tulla vain kuun valosta ja kuurasta. Kuun hohde raidoitti maisemaa mäntyjen ja tunturikoivujen välistä ja laittoi kaiken säihkymään. Lumi natisi metsäsuksen alla, mutta tunnelma oli muutoin pysähtynyt. Aivan kaikki oli jäässä. Reissun valmistelustressistä ja kamavälppäyksestä kuormittunut mieli alkoi rauhoittua kehon liikkeen myötä lumisessa vaaramaisemassa.

Retkelle valmistautumista

Tavalliseen tapaan tälläkin reissulla jotkut varustehankinnat jäiväit viime tinkaan. Tommille hankittiin vuosikausia ostoslistalla kummitelleet täydelliset retkihoususetit, eli kuorihousuhaalarit ja eristyskerroksena toimivat toppahousut. Housut käytiin ostamassa viimeisenä iltana Partioaitasta ennen Rovaniemeltä lähtöä, sekin Rinteenkulman palohälytyksen sävyttämänä. Metsäsukset ostettiin retkipäivänä, heti kun saatiin ajettua Rovaniemeltä Inariin. Peltosen Metsä -merkkiset umpihankihiihtoon tarkoitetut sukset käytiin hakemassa Inarin kylällä sijaitsevasta Hiihtopaketista, jonka jälkeen suunnattiin suoraan pelipaikoille.

Ehkäpä vielä joskus tulee päivä, kun mitään varusteita ei tarvitse odotella postista saapuvaksi tai käydä metsästämässä pitkin kyliä juuri ennen reissua. Olen kuitenkin henkisesti varautunut siihen, ettei sellaista päivää tule välttämättä koskaan, mutta ainahan voi haaveilla.

Luvassa olisi kovan kelin varustetestausta

Erämaahan ei voi lähteä testaamaan varusteita. Onneksi erämaalle on useita vaihtoehtoja ja Inarissa niitä on loputtomasti. Kunhan löytää edes yhden parkkipaikan, johon saa kulkupelin parkkiin niin voi suksia mihin tahansa lähelle yöpymään. Lääniä löytyy ja luonto on aivan upeaa.

Auton mittari oli näyttänyt matkalla -37 astetta pakkasta, mutta lukemat lauhtuivat muutaman asteen parkkipaikalle päästyä. Siinä alkoi olla jännityksen tuntua. Kovan pakkasen vuoksi päätimme pitää hiihtomatkan autolta leiripaikalle lyhyenä, mielellään niin, ettemme ehdi hengästyä tai hikoilla. Jokainen isompi henkäys jäädytti nenänpäätä puutumukseen asti. Liian nopeasti henkeen vedetty raaka pakkasilma jääsi myös keuhkoja ja sai minut yskimään. Syke piti pitää kaikissa toimissa matalana. Noin puolen tunnin kuluttua kylmyyteen melkein tottui ja toisen puolikkaan jälkeen pääsimme tamppaamaan talviteltalle paikkaa.

Kaikessa toiminnassa piti välttää nopeita liikkeitä, hengästymistä ja paljasta ihoa. Paksut hanskat kädessä ja pitkät sukset jalassa tehtiin kaikki, kunnes teltta oli pystytetty ja polut tampattu. Alkuun hanskat tuntuivat todella kömpelöiltä, mutta niihin tottui, samoin oli metsäsuksien kanssa.

Astuin sisälle punaiseen telttaan ja kumarruin hieman, että mahduin oviaukosta sisälle. Absidi oli sotkussa, niin kuin aina, mutta astuessani telttaan tuttu lämmin tunne läikähti sisälläni. Olimme asetelleet kaikki tavarat iloisen sotkuisesti omille paikoilleen. Makuualustat oli pumpattu täyteen, varustesäkit ympäröivät makuusoppea ja untuvapussit näyttivät oikein odottavan niiden sisuksiin käpertymistä. Teltta oli muuttunut kodiksi, ihanaksi kotoisaksi turvasatamaksi.

Makuupussini pääsi vihdoin tositoimiin! Viime vuonna Lemmenjoella pakkaskelit jäivät niin leudoiksi, että tuo vajaa kaksi kiloa untuvaa omaava pussi tuntui ylilyönniltä, eikä päässyt koko reissun aikana kunnolliseen testiin. Nyt saisi kustomoitu Cumulus Excuistic 1500 näyttää kykynsä.

Kietouduimme makuupusseihin ja asetuimme telttaan. Olimme syöneet huoltoasemalla välipalat vain muutama tunti sitten, mutta alkoi olla taas nälkä. Oli Tommin kokkailuvuoro ja minä makoilin vieressä miettien, miksen saa kehoani lämpimäksi. Olin hautautunut untuvaan, päälläni oli paksu untuvatakki ja loput kehostani oli makuupussissa. Tommi alkoi miettiä ääneen: ”- Oliko sinulla se fleecekerrasto vielä päällä? Mitä jos se on kostea tai tekokuitu ei hengitä, pitäisikö sinun ottaa se varulta pois päältä?”. En ensin uskonut, että se siitä kiikastaisi, mutta päätin kokeilla.

Ryhdyin riisumaan vaatteita. Hytisytti. Oli oltava ripeä. Sain nopeasti pois toppahousut ja fleecekerraston yltäni, joilla olin verkkaisesti hiihtänyt ja äkkiä olin vaihtanut tilalle kuivaa villaa ja untuvaa. Olo muuttui välittömästi nihkeästä mukavan lämpöiseksi. Vaatteiden kosteutta ei aina ymmärrä eikä muutenkaan tekokuituiset kamppeet tunnu toimivan äärimmäisissä olosuhteissa. Vähemmän kylmissä lämpötiloissa tuppaan kuivaamaan kaikki kamppeet ylläni nukkuessa, mutta tällaisella reissulla siinä ei ole järkeä. Seuraavalta kovan kelin talvireissulta taidan jättää kaiken tekokuituisen fleecen kotiin. Toteutin tekokuidun karsimisen myös liner-hanskoihini ja niiden poistamisen jälkeen jäisiin sormiini alkoi tulla lämpöä villavuorillisissa Hestra-hanskoissa. Kovissa keleissä se on pienestä kiinni.

Pakkanen oli hurja, mutta tuulta ei ollut nimeksikään. Pysähtynyt ilma helpotti kylmässä oleskelua. Kasvoja ei tarvinnut suojata kokonaan, sillä tuuli ei ollut vaikuttamassa hallan purevuuteen. Käyskentelimme teltan ympärillä ja katselimme sen verran maisemia, mitä niitä puuston välistä pääsi pilkahdellen näkemään. Telttapaikka tuntui mukavan suojaiselta matalien puiden keskellä. Pienenevä täysikuu valaisi kaunista lumen valtaamaa maisemaa. Kuura kimmelsi ja tähdet tuikkivat sen minkä heidän ylitseen loistava kuu antoi sijaa. Siinä oli aidon pakkasyön tunnelmaa, juuri sellaista mistä olimme haaveilleet.

Nukkumaan valmistautuessa oli rauhallinen olo. Makuupussini herätti luottamusta ja Tommin täyttämät kuumavesipullot toivat uskomattoman määrän lämpöä. Olen todellinen vilukissa, ollut koko ikäni, mutta vuosien mittaan kylmään siedättymällä olen pärjännyt näillä reissuilla koko ajan paremmin, mutta tuskimpa tulen koskaan lähtemään mihinkään ilman kuumavesipulloja.

Toimiminen kovassa pakkasessa

Kylmää sietäessä kehon energiankulutus nousee hurjasti. Ruokaa saa olla mukana varmuuden vuoksi tuplaten, jos vertaa kulutusta kesäreissuihin. On syötävä itsensä koko ajan ähkyyn, ettei joka välissä tarvitse napostella. Kylmyydessä huomaa heti, kun keho saa polttoainetta. Viileät sormet lämpenevät, varpaat myös. Energiaa riittää muuhunkin kuin tärkeimpien sisäelimien lämmittämiseen. Kehossa jatkuvasti tuntuvasta kylmyydestä leikkaantuu pahin kärki pois. Aivan kuin ulkolämpötila nousisi muutaman asteen heti ruokailun jälkeen ja kaikki toimiminen helpottuu. Mieli kirkastuu, alkaa hymyilyttää ja teltasta kuulu taas naurua ja lupsakkaa puhetta.

Kaikista tärkein oppi pakkasessa toimimisessa on se, että kova pakkanen vie voimat. Kun sen ymmärtää, on retki helpompi suunnitella. Erityisen kylmässä kelissä ei jaksa hiihtää samaa matkaa, mitä leudomassa. Ei jaksa keskittyä tavaroiden järjestelyyn, eikä muonan näpertelyyn. Kaikki täytyy tehdä helpoksi etukäteen ja valmistella tarkasti. Liikkeet ovat hitaita ja raskaita. Välillä toimet on keskeytettävä ja on otettava hetki aikaa kehon lämmittämiseen. Ylipäätään kaikkeen toimintaan kannattaa varata reilusti aikaa.

Äärimmäisen kylmät lämpötilat tuovat uusia haasteita. Vaikka sen etukäteen tietää, niin silti se yllättää: kaikki jäätyy ja aivain kaikesta tulee kivikovaa. Hammastahna jäätyy, voi jäätyy, kookosmaito jäätyy, suklaa jäätyy, jopa teltan routamatto jäätyy. Vedenlirut jäätyvät termareiden pohjalle, termareiden korkit jäätyvät paikoilleen. Kumi jäätyy, esimerkiksi Tommin taukosaappaat olivat jäätyneet koppuroiksi eivätkä ne menneet enää ollenkaan jalkaan. Kompassiin oli ilmestynyt iso kupla, eikä kompassin neula meinannut enää toimia kunnolla. Kameran akusta loppui nopeasti virta, mutta virtaa ilmestyi akkuun lisää kun sitä akkua lämmitti povitakussa hetken. Kameran jalusta jäätyy, hiihtomonot jäätyy ja niin edespäin.

Ruokaa laittaessa kuivassa ja kylmässä pakkasilmassa kaikki höyrystyy. Koko teltta on hetkessä höyrysauna ja teltan katto kotvan kuluttua jäähileessä. Myös teltassa nukkuminen tuottaa kosteutta ja suurimmasta mahdollisesta tuuletuksesta huolimatta aamulla koko teltan katto on täynnä naamaan satavaa jäähilettä. Aamu-unen pöhnässä sitä saattaa hetken luulla, että on ulkona lumisateessa nukkumassa.

Ensimmäinen telttayö -35 asteen pakkasessa ja aamupäivän hiihtolenkki -37 asteessa

Heräsimme pimeyteen melkein kellon ympäri nukutun yön jälkeen. Yö oli mennyt mukavasti. Koimme vain muutamia vilunväristyksiä kesken yön, mutta useiden talviöiden rutiinilla ne osasi sivuuttaa rauhallisesti. Jossain vaiheessa tunsin kylmyyttä keskikehon paikkeilla ja siirsin jalkopäätä lämmittämässä olleen kuumavesipullon (eli kuumalla vedellä täytetyn Nalgenen) lähemmäs yläkroppaa. Unet jatkuivat saman tien.

Tommi pärjäsi yläkropan osalta makuupussilla, jonka comfort-arvo oli yksitoista astetta vähemmän kuin ulkolämpötila ja laittoi ohuemman kesäpussin vain jalkoja lämmittämään. Tommin kylmänsieto herättää minussa kerta toisensa jälkeen hämmennystä. Olemme kuin eri lajia.

Oli riemastuttavaa, miten hyvin yö oli meiltä mennyt. En tiennyt, että niin kylmässä oli mahdollista nukkua sikeästi koko yö. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että pahimmassa tapauksessa vapisen tunteja hereillä ja joudun nostamaan kehon lämpötilaa juoksemalla rinkiä teltan ympäri. Vuosia sitten Kolilla nukuttu yö -27 asteen pakkasessa oli tuntunut paljon kylmemmältä, kuin juuri koettu yö kahdeksan astetta kylmemmässä lämpötilassa. Tällä kertaa kokemusta oli enemmän ja varusteet olivat huomattavasti paremmat. Hehkutimme Tommin kanssa hienosti mennyttä yötä ja päätimme saman tien jäädä vielä toiseksi yöksi jatkamaan kylmänsietoa.

Yleensä liikkuessa tulee lämmin viimeistään puolen tunnin kuluttua liikkeelle lähdöstä. Tämä ei tosin tunnu pätevän enää -37 asteen pakkasessa. Sai hiihtää ainakin puoli tuntia, ennen kuin tunto palasi varpaisiin kohmeisten monojen lämmetessä. Hiihtolenkin aikana ei tavoittanut sitä ihanan lämmintä oloa, joka yleensä aina koittaa, mutta sai kuitenkin mukavamman olon. Mieli virkistyi, ei enää palellut, mutta ei ollut lämminkään. Olo oli neutraali ja sehän on aivan hyvä.

Hiihtelyn jälkeen oli tullut taas nälkä. Jo pienen paikallaanolon jälkeen tunsi, että energiat olivat loppu, alkoi palella ja väsyttää. Valmistimme lounasta ja söimme vatsat täyteen. Olin käpertyneenä makuupussiini ja minut valtasi hurja väsymys. Koitin pitää silmiäni auki ja taistella unta vastaan, mutta olo oli todella raukea ja kehoni tuntui raskaalta liikutella. En muista tunteneeni niin kovaa väsymystä pitkiin aikoihin. Mietin unisesti, että voiko tämä nyt olla hypotermiaa, kun olo on ruokailun jälkeen näin uninen, mutta toisaalta taas käsissäni tai missään muuallakaan kehossani ei ole ollut puutumista, tunnottomuutta tai suurempaa kylmyyden tunnetta. Lisäksi vatsani oli täynnä energiaa. Päätin torkahtaa levollisin mielin Tommi valveilla vieressäni.

Torkuin makoisasti puolisen tuntia. Kiire ei ollut mihinkään, sillä loppupäivän osalta meitä odotti vain illallinen ja teltassa makoilu. Olin viikkotolkulla kaivannut juuri jotain tällaista. Pysähtynyttä, kiireetöntä paikallaanoloa. Aitoa luonnonläheisyyden kokemista ja armotonta pakkasta. Nuorttijokimaista tunnelmaa, mitä koimme toissavuonna kaamoksen alkaessa. Makuupusseissa lekottelua, ympäristön uteliasta havainnointia ja talven taikaa. Auringon valonsäteiden häivähdyksiä ja pilviverhon ajoittain repeytyessä kaikkialla kajastavia kaamoksen värejä.

Kotiinlähdön aika

Heräsin aamulla seitsemän pintaan. Pakkasta oli ollut yöllä samainen -35 celsiusastetta. Oloni oli edelleen väsynyt, vaikka olin juuri herännyt. Yöllä oli nukuttu yhteen putkeen kymmenen tuntia, mutta pakkasen antama kuormitus ei tuntunut helpottavan edes yöunien jälkeen. Tunsin kehossani, että pikkuhiljaa aletaan olla kestävyyden äärirajoilla. Olo oli krapulainen ja nälkäinen, myös pientä päänsärkyä oli havaittavissa. Tämän päivän suurin ponnistus olisi onneksi vain hiitäminen takaisin autolle ahkioiden kanssa.

Väsymys ja kylmyys toivat omat lisähaasteensa helpolta tuntuvaan tehtävään. Ahkiot pakattiin kiireessä niin ja näin, mikä johti siihen, että jo alkumetreillä Tommin ahkio kaatui kolmesti hankeen. Siirryin keulasta hänen peräänsä pitkillä kääntöliikkeillä ryteikössä pujotellen ja nostelin kaatuilevaa ahkiota tuskastuneena, kunnes Tommi teki kunniavalinnan ja pakkasi koko ahkion uudestaan. Tommin pakatessa tanssin suksilla paikoillani, etten jäätynyt aloilleni kylmissä monoissani. Tommi oli omat lämmittelyhiihdot jo tehnyt, sillä hän oli aamulla hiihtänyt jäiset mononsa lämpimiksi ja vetänyt teltan ympäristöä vartin verran ristiin rastiin. Näissä keleissä oppi koiran lailla nostelemaan tassujaan ja pumppaamaan lämpöä kehoon liikkeen muodossa.

Kun ahkio pysyi paremmin pystyssä ja päästiin tasaisempaan maastoon, alkoi autolle pääseminen tuntumaan realistiselta. Hetkittäin sitä ihan uppoutui kauniisiin kaamosväreihin ja upeisiin sokerihuurteisiin puihin. Kun oli henkisesti rauhoittunut, niin autolla oltiinkin yllättävän nopeasti. Ei kuitenkaan tuntunut siltä, että reissu loppuisi kesken. Oli ihan mukavaa päästä lämpimään ja kotona odottavaan saunaan. Autokin lähti käyntiin ilman kummempia kikkailuja, joskin kohmeisesti. Pakkanen oli lauhtunut jonkin verran aamun ensimmäisiltä tunneilta, joka varmasti auttoi osaltaan auton käynnistymisessä. Meillä on varmuuden vuoksi autossa mukana aina halkoja ja varavirtaa.

Pääsimme kotimatkalle ja hetken kuluttua auton mittari laski jälleen -37 asteeseen. Koko reissun oli ollut kylmä. Ei epämukavalla tavalla, mutta siten, että kylmyyden läsnäolon huomasi, eikä sitä päässyt millään tavalla karkuun. Kylmyys oli siedettävissä, mutta se väsytti ja uuvutti aivan käsittämättömän paljon. Olin ylpeä siitä, kuinka hyvin yöt meillä menivät, mutta en todellakaan ollut varma, että selviäisinkö enää kolmatta yötä tuollaisissa jäätävissä lukemissa. Tämä kokemus oli ollut kutkuttavan jännittävä ja oikeastaan juuri sitä, mistä haaveilimme. Tommilla oli mennyt retkellä niin mukavasti, että heti kotiin tultuamme ja saunan jälkeen hän alkoi haaveilla -40 paukkupakkasissa nukkumisesta. Katsoin häntä silmät pyöreinä ja kerroin, että tarvitsen vähän palautumisaikaa ennen kuin pystyn ajattelemaan asiaa tarkemmin.

Seuraaviin seikkailuihin!