Niin, se on sitten menoa se. Pakkasta on luvattu ekaksi laavuyöksi ainakin -20 astetta. Lähdimme Jyväskylästä kahden aikoihin ajelemaan ja olimme kuuden maissa Kolilla, Eteläpään laavun parkkipaikalla. Laavulle oli matkaa parisataa metriä. Viikonlopulle vuokrattaisiin lumikengät, jos näyttäisi siltä että lunta olisi liikaa. Olimme valinneet tälle talviretkeille paikaksi Kolin, koska ajomatka mestoille on vielä ihan siedettävä ja paikka on nähtävä ainakin kerran elämässä. Lisäksi tuolta löytyisi laskettelurinteet, joihin suuntaamme viimeisenä päivänä.

Ensimmäinen yö: Eteläpään laavu ja -27 astetta pakkasta

Ajomatkan aikana aurinko laski kauniin oranssina taaksemme ja maisema alkoi tummua. Iltahämärä tuo aina pienen jännityksen mukanaan. Autossa on lämmintä. Pikkutiet on onneksi aurattu. Lunta ei sada ja taivas on kirkas, pakkanen on kirinyt jo -19 asteeseen. Kohta olisi noustava, laitettava lisää päälle ja otettava kamat kantoon. Se kävikin ihan pikaisesti ja kohta oltiinkin jo lumisen metsän polulla kulkemassa.

Kannoin toista makuupussia kädessäni, se kun ei mitenkään mahtunut rinkkaan. Mukana oli vielä lämpöisemmät päällivaatteet paikallaan hengailuun, jotka nekin roikkuivat rinkan ulkopuolella kun eivät mahtuneet. Ahkion kanssa tällä tavaramäärällä ei olisi ollut ongelmaa, mutta 70L rinkkaan eivät kamat millään menneet. Kesällä ja syksyllä tavaramäärä ei koskaan tuota ongelmia, mutta talvi on eri asia.

Polku oli vähän luminen, mutta käveltävissä. Kengät lipsuivat välillä polulta ja jalka upposi makeasti hankeen. Tämän reissun yksi suurimmista puutteista oli ehdottomasti kunnon talvikengät. Pääsimme nopeasti laavulle ja Tommi otti asiakseen nuotion sytytyksen. Hän teki valmiiksi sytyt myös yötä varten, jos tulee niin kylmä, ettei nukkuminen onnistu, niin voimme vaikka hyppiä sitten nuotion ympärillä.

Ensimmäisenä alkoi palella varpaita. Sen jälkeen palelua oli sormissa, aina jos piti ottaa hanskoja kädestä pois johonkin pikkutarkkaan touhuamiseen. Käytin kaikkeen mahdolliseen edes merinovillasormikkaita, mutta välillä nekin oli riisuttava. Merinovillaiset sormikkaat on kaiken lisäksi ihan surkeat kestävyydeltään, tällä reissulla neulos meni kolmesta sormenpäästä rikki. Oli se silti parempi kuin ei mitään, sillä minkäänlaista ihon kuivumista käsistä ei tällä reissulla tullut. Tommi oli ostanut uudet ihan hemmetin hyvät Hestran hanskat, mutta riisui niitä niin usein eri toimien lomassa, että reissun lopuksi kädet oli aika karsean näköiset, ihan kuivat ja punertavat. Välillä hanskojenkin kanssa touhutessa sormien palelu oli niin kovaa, että piti aina hetkeksi pysähtyä kaiken tekemisen lomassa ja ottaa sormien lämmittelytaukoja. Taukoja piti ottaa esimerkiksi makuualustaa puhallettaessa, makuupussia kiinni laittaessa, kokkaillessa, kengännauhoja sitoessa.

Koko ilta ja yö oli kylmyyden sietämistä. Kylmyys ei enää ollut asia, mikä lamauttaisi ja saisi luovuttamaan, vaan kylmyys alkoi olla epämieluisa kaveri, mitä oppi sietämään. Kaikkiaan se 12h laavulla oli jatkuvaa kylmyyden sietoa ja palelevien paikkojen lämmittelyä. Illan mittaan pakkanen kiri. Minulle tämä on ensimmäinen yö nollaan alapuolella ikinä ja tuttuun tapaani vedänkin sen heti kerralla överiksi, eli -27 astetta, antaa tulla vaan! Olin toisaalta aika autuaassa asemassa, tiesin, että tulee palelemaan, kärsimystä on edessä jne., mutta en oikeasti tiennyt, millaista on yrittää nukkua kylmässä. Yöltä en oikein odottanut mitään. Olin varautunut siihen, että pahimmassa tapauksessa emme pysty nukkumaan koko yönä.

Saimme illalliset syötyä, leirin viritettyä ja lisäsimme viimeiset puut nuotioon. Joimme paljon kaakaota ja teetä ja nautimme kirkkaasta tähtitaivaasta ja nuotion liekeistä. Olin laittanut päälleni isäpuoleltani lainaamaan suuren takin ja housut ja niiden kanssa tarkenin istua laavulla. Olin ottanut kengät pois jalasta, että voin laittaa tupla villasukat jalkaan ja lämmitellä varpaita. Tunnelma oli jännittynyt. Ilmassa oli sellainen hullujen talviretkeilijöiden vire. Heitimme läppää ja odotimme milloin pujahdamme makuupusseihin.

Alkoi jo väsyttää. Kello oli yhdeksän. Pesimme hampaat, kävimme toivottavasti viimeisen kerran vessassa ja pujahdimme makuupusseihin. Tommilla oli Marmotin Comfort -18 makuupussi ja itselläni oli kolmen vuodenajan makuupussi ja äitipuoleni vanha Joutsenen paksu untuvamakuupussi. Laitettiin päälle niin paljon vaatetta, mitä makuupussiin mahtui. Uni tuli noin tunnin makoilun jälkeen. Lämmittelin varpaita ensimmäiset puoli tuntia mitä erilaisimmilla keinoilla, mutta oikeastaan varpaat olivat sen verran jäässä, ettei niihin oikein auttanut mikään jumppa tai hinkkaus. Kylmyydestä huolimatta nukahdin. Heräsin vähän puolenyön jälkeen vilunväreisiin, varpaiden palelemiseen ja vessahätään. Ravistin Tommia sanoakseni, että käyn vessassa. Tommi regoi kosketukseeni nopeasti kysymällä: ”Ootko vielä hengissä??!!” Naurahdin ja sanoin että käyn vaan vessassa, kaikki ok. Vähän kylmä vaan. Vessareissun jälkeen yritin lämmittellä varpaita taas hetken. Tommi kertoi, että pakkasta on juuri mitattu -27 astetta. Takaisin makuupusseihin kömpiminen otti varmaan kymmenen minuuttia. Pelkäsin tosi paljon, että mitä jos nukahdan ja varpaani on aamulla ihan paskana. Uni otti pelosta huolimatta vallan ja nukahdin taas.

Kovalla pakkasella nukahtaminen menee näköjään niin, että koitetaan vaan henkisesti rauhoittua ja olla ajattelematta kaikkia lämpöisiä asioita, jotka saa vilunväristyksiä aikaan kehossa. Liika kehon miettiminen saa tajuamaan kuinka kylmä on, ja sitten alkaa taas väristykset. On koitettava olla ajattelematta mitään, tai sitten ihan jotain muuta, mutta kuitenkin sellaista, mikä ei liity mihinkään lämpöiseen. Sieltä se uni sitten lopulta hiipii. Kylmällä nukahtamista ei tunne samalla tavalla, kuin lämpimämmässä. Lämpöisessä alkaa tuntea kehon raukeuden ja hitaan tajunnan sumentumisen, mutta kylmässä et edes tajua, että olet nukahtanut, muutakuin kellosta tai valoisuudesta.

Heräsimme kolmen aikaan yöllä kylmyyteen. Päätimme nyt sytyttää nuotion ja tehdä ruokaa, meillä molemmilla oli ihan hemmetin kova nälkä. Söimme kuivattua tofua, kasviksia ja nuudeleita. Silloin yöllä tuossa pakkasessa ja nälässä se maistui ehkä yhdeltä elämäni parhaista aterioista.

Ruokailun jälkeen menimme vielä muutamaksi tunniksi nukkumaan. Varpaiden palelu oli ehkä jo hitusen hellittänyt, varsinkin liikkuessa nuotion ympärillä ne olivat jo täysin lämpimät. Päätin nyt kuitenkin, että enää en nuku yhtäkään yli -15 asteen yötä ilman kuumavesipulloa jalkopäässä.

Muutamien tuntien nokosten jälkeen kello olikin jo kuusi aamulla. Aika lähteä katsomaan Ukko-Kolia, Akka-Kolia ja Paha-Kolia! Olo ei ollut mitenkään ihan äärimmäisen väsynyt, mutta hitusen. Sellainen kuitekin, että hyvin jaksaa. Teimme aamupalaa, joimme kahvia ja pakkasimme kamamme kantoon.

Päivä kaksi: Suomen kansallismaisemat Ukko-, Akka- ja Paha-Koli. Lisäseikkailuina Pirunkirkko, Ennallistajan polku ja Ylä-Murhin vuokratupa

Olin ollut innoissani Kolin maisemista jo monta viikkoa. Oltiin päätetty, että mennään tsekkaamaan ne heti ensimmäisenä aamuna Kolilla. Saavuimme paikan päälle vähän kahdeksan jälkeen. Parkkipaikka oli tosi lähellä huippua. Ihan huipulle, hotellin ja luontokeskuksen eteen pääsi kuumottavalla näköalahissillä. Siitä oli enää muutaman sadan metrin matka näköalalle. Näin jo ensimmäiset vilaukset näköalasta laskettelurinteestä. Kipitettiin ihan jäätävää vauhtia Ukko-Kolin näköalalle, päätimme kulkea Huippujen kierroksen. Se näköala, ne maisemat. Ne oli aivan uskomattomat. Ihan häkellyin. En pystynyt uskomaan, että se on totta. Miten voin elää tällaisessa maassa ja maailmassa, missä on jotain näin kaunista? En ymmärrä. Kuljettiin koko reitti ihmetellen ja ihaillen. Koitin kuvata jotakin, mutta hermo meni. Mitkään kuvat eivät koskaan pysty tekemään tälle maisemalle oikeutta.

Kolin huippujen ihailun jälkeen jäimme tulipaikalle tekemään lounasta ja siitä jatkoimme matkaa kohti Pirunkirkon parkkipaikkaa. Pirunkirkkoon vei hienot metalliset portaat, joita pitkin oli kätevä kävellä luolan suuaukolle. Pirunkirkko oli nyt isoin luola, missä olen päässyt käymään! Luolan perältä löytyy vielä Pirun alttari, jolle kiipesimme.

Pirunkirkon ihalun jälkeen otimme kamat taas kantoon ja lähdimme Ennallistajan polkua pitkin Ylä-Murhin vuokratuvalle. Matkaa oli vajaa kolme kilometriä perille. Lähdimme ihan alussa väärään suuntaan toiselle polulle, joka meni kunnon kikkailureittiä kallioiden, kivien ja rotkojen päältä ja johdatti meidät toiseen luolaan. Kun tajusinne, että reitti ei jatku enää luolasta pidemmälle, lähdimme kipittämään takaisin Ennallistajan oikealle poululle. Pieni harhahduksemme oli silti tähän mennessä kaikista siistein pieni ja hankala luontopolku, mitä olimme kulkeneet.

Kulkuvauhtimme oli noin kilometri tunnissa ja nälkä alkoi painaa. Vedimme patukoita ja rusinoita kävelyn ohessa. Upposin hankeen muutaman kerran ja kaaduin jorpakkoon useita kertoja kenkien lipsuessa lumisella polulla. Yhden vaaran päällä rämmimme joitakin kymmeniä metriä täydessä umpihangessa, muutoin reitti oli jokseenkin löydettävissä ja edes osittain käytetty. Lumikengille olisi kyllä ollut tarvetta, mutta ilmankin selvisi. Sukat, housut, hanskat ja villapaita oli märkänä lumesta, mutta ilta lämpimässä tuvassa toisi mahdollisuuden kuivatteluun. Islantilaisneule on erittäin huono kampe päälimmäisenä kerroksena, mutta tarpoessa hangessa tuli niin kuuma, että oli pakko riisua kaikki muu pois. Jos kuivatusmahdollisuutta ei olisi ollut, olisi villapaita ollut märkänä seuraavat päivät. Joskus joku tuota suositteli retkeilyyn ”takiksi” ja täytyy nyt käyttökokemuksen jälkeen todeta, että erittäin huono suositus.

Muutamien kilometrejen ja hajoilujen jälkeen pääsimme Ylä-Murhin vuoktatuvalle. Kulkunopeutemme oli noin kilometri tunnissa ja kuljimme niin rivakasti kun pääsimme. Syksyllä vedimme kahteen tuntiin reilun 10km matkan. Onneksi olimme varautuneet hitaaseen menoon. Sen jos jotakin olemme ainakin oppineet, että siirtymiin on varattava rutkasti aikaa, eikä niiden kanssa kannata kiirehtiä.

Ylä-Murhi oli pieni ja sympaattinen, mutta aivan todella sotkuinen. Lattialta kaavimme puoli ämpärillistä roskaa, kaminan pönttö täynnä tuhkaa, ei syttyjä, sisällä olevat puut isoja ja aivan homeessa. Siivosimme koko mestan, teimme laatikollisen puita ja hyviä syttyjä. Puistelimme patjan ja maton. Teimme ruokaa ja laitoimme kamppeet kuivamaan. Muutaman tunnin päästä alkoi olla jo sen verran lämmintä, että takin pystyi riisumaan pois ja vähän rentoutumaan. Kaminan lämmetessä se alkoi käryämään palaneen rasvan hajua. Tommi paikallisti käryn syyksi ison rasvaklöntön kaminan luukun yläosasta ja siivosimme senkin pois. Käry loppui, mutta ihmettelimme kämpän kuntoa useaan otteeseen. Se oli tähän mennessä kaikista sotkuisin vuokratupa, missä olimme ikinä olleet. Käyttäjät vaikuttavat näissä asioissa paljon! Tuvat kannattaa aina jättää parempaan kuntoon, mitä se on sinne tultaessa. Tämän takia ne ovat niin halpoja, kun käyttäjien oletetaan pitävän niistä huoli, niinkuin retkietikettiin kuuluu.

Sotkuista huolimatta saimme hyvät ja lämpöiset yöunet tuvassa. Koko yön pärjäsi leppoisasti kolmen vuodenajan makuupussissa ja Tommi hikoili Marmotissaan. Kaikki kamatkin saatiin kuivaksi ja siitä oli hyvä jatkaa Kiviniemen vapaasti käytettäävään eräsaunaan ja laavulle yöksi.

Lunta oli tullut kovasti edellisen vuorokauden aikana. Polut alkoivat peittyä ja askeleemme pihassa saivat jatkuvasti pienen lumipeitteen ylleen. Ennallistajan polkun loppuosa oli onneksi lyhyen matkaa lumista polkua ja kilometri autotietä pitkin. Polku loppui vähän töksähtäen, mutta oli todella kiva 3,5km reitti kokonaisuudessaan. Autolle päästyämme putsasimme sen isosta lumikasasta ja taaksemme pysähtyi huoltomies juttelemaan Ylä-Murhin kämpän tilanteesta. Hän oli huomannut meidät kävelemässä ja veikkasi, että tulimme suoraan kämpältä ja halusi tiedustella vuokratuvan tilanteesta. Hetken juteltuamme lähdimme jatkamaan matkaa seuraavaa etappia kohti.

Kolmas ilta: Kiviniemen vapaasti käytettävä sauna ja laavu

Matka Kiviniemen saunalle parkkipaikalta oli melkeimpä täyttä umpihankea. Näimme jotakin etäisesti polkua muistuttavaa jälkeä lumessa, jotka pitkin suunnistimme sinne suuntaan, missä epäilimme saunan sijaitsevan. Sauna näkyi onneksi jo reilun sadan metrin jälkeen. Jalat upposivat hankeen reiteä myöhten ja rinkan kanssa kävely hangessa oli aikamoista hapottavaa taiteilua.

Heitimme kamat kuistille ja painuimme puuhommiin. Nyt oli muuten hyvää puuta! Tehtiin puita reilusti saunan lämpenemistä odotellessa. Saunottiin ainakin pari tuntia, että saatiin kamala kylmyys pois. Heitin paljon löylyä ja tuntui että mikään ei ole tarpeeksi. Lopulta rauhoituin saunomishulluuteni kanssa, kun tuli vähän huono olo. Siirryin kylmän pukuhuoneen puolelle ja aloin tuntea migreenin kolkuttelua vasemmalla puolella päätä ja niskan jumiutuneissa lihaksissa. Ahdisti. Mitä jos saan taas migreenin ja seuraavat kuusi yötä ja päivää ovat tutuun tapaan helvettiä? Sanoin jo Tommille varasuunnitelman, että huomenna jos iskee migreeni niin ajaa minut Jeron kämpälle etukäteen odottamaan ja menee sitten yksin rinteeseen.

Kävin välillä pihalla kylmässä hengittelemässä kaikessa rauhassa. Hieroin kauttaaltaan kaikki kallon ja niskan lihakset, jotka aika jännittyvät minulla migreenin iskiessä. Join elekrolyyttijauhetta veden kanssa, jonka olin ottanut hätätapausta varten mukaan. Koitin rauhoittua ja hengittää. Tähän ei nyt olisi varaa.

Hetken hierottuani kallonpohjan lihaksia tunsin, kuinka lämmin kihelmöinti levisi päähän. Ei hitto, veri alkaa kiertää! Vihlaisut tuntuivat laimeammilta eikä normaalia jyskytystä tullut äkillisistä liikkeistä. Pihalla pakkasessa hengittely auttoi myös.

Saimme syötyä ja hetken levättyä saunan pukuhuoneessa. Vaihdoimme putipuhtaat vaatteet ja pesimme hampaat. Täytimme saunan lämminvesikattilasta kuumaa vettä muovipulloihin, jotka voin laittaa täksi yöksi jalkapäähäni. Menisimme laavulle vain nukkumaan. Kävimme jo saunan lämmityksen lomassa tsekkaamassa, että laavulla oli porukkaa ja että laavu oli hassu, kaksi laavua yhdistävä kotatyylinen ratkaisu, viralliselta nimeltään kotus. Laavulle matka taittui taas tuttuun tapaan umpihangessa, mutta nukkumaan mennessä mukavasti kevyiemmin omia jälkiämme pitkin.

Viritimme yöpymiskamppeet kun naapurilaavulla kokattiin vielä iltapalaa, pidettiin tulta ja jutusteltiin. Olin niin väsynyt, että nauratti koko ajan. Tämä yö tulisi olemaan ainakin kymmenen astetta lämpimänpi, kuin ensimmäinen laavuyömme, joten luulisi tämän olevan helppo homma. Laavun toinen sakki hiipi pikkuhiljaa ulos yöpymään. Heidän yöpymismajoitteensa oli pihaan rakennettu iglu. Olimme jo hetken koittaneet nukahtaa savun hajuisessa kotuksessa, mutta emme olleet ottaneet mukaan korvatulppia. Vaikka naapurit olivat hiljaa, oli silti vaikea nukahtaa. Uni tuli vihdoin, kun tuli sammui ja paikka hiljeni.

Valitettavasti omalta osaltani yö ei ollutkaan helppoa kauraa. Heräsin yhteensä kolme kertaa kusihätään. Erittäin turhauttavaa, mutta sekin parempi vaihtoehto, kuin migreenikohtaus. Jokaisella kerralla vessaan vievä polku oli peittynyt uuteen lumikerrokseen. Jalat pysyivät kuitenkin hyvin lämpiminä kuumavesipullon kanssa. Kello kolmen aikaan yöllä heräsin vessavisiitilleni viimeisen kerran ja kuumavesipullot olivat vielä lämpimiä. Tunkeuduin takaisin makuupussiini, valitin Tommille surkeana vessakäyntieni määrästä ja etsin hyvän asennon ja nukahdin. Ne unet sitten jatkuivatkin kuusi tuntia putkeen. Heräsimme yhdeksän aikaan aamulla. Olimme makoilleet yhteensä kymmenen tuntia ja niistä nukkuneet sikeästi ainakin kahdeksan. Vessaravaamisesta huolimatta tuli ihan kunnon yöunet!

Keitimme aamupalat ja aamukahvit makuupusseista käsin. Oli aika mukavaa juoda kahvia makuupussin lämmössä ja istua vielä hämärällä laavulla ja arvailla ulkona olevaa keliä. Tommi lähti käymään pihalla ja hihkaisi innoissan, et nyt on ihan sikahieno keli! Tuttuun tapaan lähdin puolipukeisena tohkeissani kuvaamaan. Kuvaussessioiden jälkeen oli aika pakata kamat ja lähteä laskettelemaan.

Neljäs päivä: Laskettelua Ukko-Kolin rinteillä ja Jeron kämppä

Laskettelu ei kuulu vahvimpiin puoliini ja olen hommissa aika noob. Tommi kuitenkin on nuorena lasketellut vaikka kuinka ja innosti minutkin hommaan. Tai no, ei minua kauheasti tarvitse innostaa, olen kyllä kaikessa messissä nanosekunneissa. Tommia ei haittaa vaikka tulen alas etanavauhtia ja sekoilen menemään. Se vaan tsemppaa, se on sillä tavalla ihana. Lisäksi sain Tommilta lainaan sopivat monot ja sukset mikä aikalailla helpottaa tällaisen puolityöttömän ja rahattoman seikkailijan elämää.

Nyt oikeasti ekaa kertaa ikinä laskettelussa tuntuu olevan joku järki. Ja se on kivaa! Vaikka olenkin ihan paska. Mut eihän se mitään! On kiva oppia uutta. Lisäksi kolmen tunnin laskettelusetti ei vie kaikkia voimia, se on sellaista rentoa chillimenoa. Siinä voi välillä vaikka käydä syömässä tai kaakaolla.

Aivan kauheeta siinä on kuitenkin nuo korkeudet. Ekaa kertaa tuolihississä puristin kauhuissani mistä kiinni sain. Mulla on jonkinlainen korkeanpaikankammo. Kolin huipun näköalahississä edellisenä päivänä melkein itkin kauhusta, kun mentiin alaspäin ja Tommi käski rauhoittumaan.

Ylhäällä keksin, että mennään tämän mustan rinteen kautta tuohon helpompaan rinteeseen. No, me mentiin. Ekan minuutin aikana ajattelin, että helppo homma. Sitten näin, tai oikeastaan, en nähnyt enää, siis rinnettä. Oli vain kaukana oleva maisema, Hiljensin, Tommi kuitenkin meni edeltä. Ei se tippunut mihinkään, se vaan laski. Kyllä siinä oli rinne, mutta ihan saatanan jyrkkä!! Kauhistuin. Pysähdyin. Tuli Tommia ikävä. Sekin pysähtyi rinteen loppuun ja jäi katsomaan. Meinasi tulla kamala paniikki. Okei mietitään. Suksia en voi ottaa jalasta, tuota ei monoilla pääse alas kaatumatta. Hmm, mitä jos menen sivuttain? Koitetaan. Se toimi! Tulin jyrkkää rinnettä alas sivukipityksellä. Rinteellä oli merkit putoamisvaarasta ja kieltomerkki syöksylaskusta. Huhhuh, puhaltelin ja tulin kipittäen alaspäin. Tommi huuteli tsemppihuutoja ja huusin takaisin jotakin sekavaa naurua ja rääkymistä. Huikkasin, että koitan tulla edes tuon loppuosan jotenkin lasketellen alas. Kaksi kolmasosaa sain kipitettyä ja loput sain lasketeltua! Siitäkin selvitty.

Laskettelun jälkeen siirryimme Jeron kämpälle. Ei tehty kauheasti tutkimusta siitä, millainen kämppä on kyseessä ja yllätyttiin aikalailla, kun pihaan pääsi autolla, mökissä oli sähköt, juokseva vesi (ei juomakelpoinen), sisävessa ja lämmitys. Mitä luksusta! Tämä reissu mentiin näköjään rankimmasta helpoimpaan. Tommi meni lämmittämään saunaa ja itse aloin tekemään kamahuoltoa ja kokkailemaan. Kun saunassa oli tulet ja vatsat täynnä me koomailtiin ja hajoiltiin seuraavat kaksi tuntia ennen kuin jaksettiin tehdä mitään.

Nukkumaan mennessä kroppa kävi ylikierroksilla. Viime päivien stressi ja väsymys alkoi purkaantua. Säihkähdettiin jokaista pientä rapsahdusta ja mielikuvitus hyrräsi sfääreissä. Välillä jämähdettiin pitkäksi aikaa kuuntelemaan rapsahdusten alkuperää. Ainakin meidän jäätyneet vesipullot rasahtelivat kun ne alkoivat sulaa huoneenlämmössä. Tommi ajatteli, että jonkinlainen hirviö kierti mökkiä ympäri. Itse nukahdin kuumotteluista huolimatta aika nopeasti. Ehkä Tommin valveillaolo sai turvallisen fiiliksen ja uskalsin nukahtaa.

Nukuimme hyvät unet ja aamusta lämmitimme saunan ennen lähtöä takaisin Jyväskylään. Saimme vielä hetken nauttia Kolin kauniista aurinkoisesta säästä ja lempeistä löylyistä.

Mitä tästä opimme…

• Hyvät talvikengät olisivat tehneet tästä seikkailusta huomattavasti vähemmän kylmemmän ja varpaita lämmittävämmän. Lisäksi kengät ja nilkat eivät olisi kastuneet umpihangessa rämpiessä.
• Kuumavesipullo makuupussin jalkopäässä helpottaa elämää. Se estää varpaiden totaalisen jäätymisen ja sen myötä uskaltaa nukahtaa levollisemmin mielin, kun tietää että aamulla herää varpaat tallella.
• Ruokaa voi ottaa kesä/syysretkeilyyn nähden mukaan tuplana. Kylmyyden sietäminen vie aivan uskomattoman paljon energiaa