Lunta oli paikoin polven korkeudelle asti ja sitä tuli koko ajan lisää. Tuuli on pyyhkinyt tuntureilta polut ja hetkittäin rämmimme reittä myöten lumikasoissa. Perille oli vielä viisi kilometriä matkaa. Tunturin laella tuuli muuttui viimaksi ja valkoinen lumisade peitti maiseman. Etenimme hitaasti ja hikisesti, mutta etenimme silti, upottava askel kerrallaan.
Ah, legendaarinen ja Suomen suosituin vaellusreitti, joka piirrettiin kartalle ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla. Vuosittain Karhunkierroksella vierailee 15 000 retkeilijää ja Oulangan kansallispuistossa vuositasolla noin 200 000 kävijää. Monet kansallispuistot ja luonnonsuojelualueet ovat tulosta aktivismista ja hanakasta luonnonsuojelutyöstä, jota ollaan tehty pitkäjänteisesti useiden vuosien ajan. 1950-luvulla Oulankajoki ja Kitkajoki haluttiin valjastaa sähköntuotannon käyttöön ja asiasta käytiin Kuusamon Koskisota, joka pelasti Kuusamon kauniit kosket ja Karhunkierroksen ja mikä loi mahdollisuuden Oulangan kansallispuiston perustamiselle. (Lähteet: Yle, Luontoon.fi)
Miten kulkee Karhunkierros syksyllä?
Meillä ei ole mahdollisuutta valita ajankohtaa. Sille viikolle kun loma sattuu, on mentävä. Sää lupasi edeltävinä viikkoina sateita, mutta pikkuhiljaa ennusteet alkoivat muuttua kylmemmiksi ja sade lumisateeksi. Ensimmäiset kaksi päivää menisi puolipilvisenä ja lopun kahden kohdalla lunta tulisi aamusta iltaan. Vähän ongelmallista, kun en omista muita jalkineita kuin polkujuoksukengät, mutta eiköhän vedenpitävien sukkien kanssa meno ole vähän siedettävämpää.
Lähdimme ajamaan Jyväskylästä työpäiväni päätteeksi. Mukaan oli pakattu kaikki tarvittava. Vaihtovaatetta, ruokaa, teltta ja muut peruskamppeet. Ajatuksena oli nukkua muutama yö teltassa ja muutama tuvissa, vähän kelin ja kamojen kosteuden mukaan. Päätimme kulkea reitin perinteisen suunnan mukaisesti, eli Hautajärveltä Rukalle.
Hautajärvi – Taivalköngäs
Kurvasimme Hautajärven parkkipaikalle illalla vähän yhdeksän jälkeen. Kaikkialla oli pimeää. Auto laitettiin parkkiin ja moottori sammutettiin. Katsahdimme Tommin kanssa pihalle ja sitten toisiimme. Ei huvittanut yhtään lähteä tuonne kylmään, märkään pimeyteen, mutta pakkohan se oli. Epämiellyttävän olon saattelemana nousin autosta. Väsytti. Jännitti. Oli kylmä. Jotenkin kaikki oli huonosti ja pielessä enkä halunnut lähteä autolta mihinkään. Pieniä alkukankeuksia, mutta kun tänne asti ollaan tultu, niin luotetaan siihen että kyllä se olo tästä vielä kohentuu.
Kävelimme suolla. Tepastelimme kuutamon valossa pitkospuita pitkin. Puuterilumi peitti maisemaa. Lämpö alkoi palata kehoon ja olo piristyi. Aistit heräsivät, nenään tuoksui kirpeä pakkasilma ja silmät alkoivat erottaa tähtien pilkahduksia pilvien lomasta. Katsahdin taas hetken kuluttua tähtitaivaan tilannetta ja siinä, suoraan pilvettömällä tähtitaivaan kaistaleella paistoi kauniit vihreät revontulet Lapin yössä, selvemmin mitä koskaan silmäni olivat nähneet.
Seitsemän kilometrin kuluttua olimme perillä illan esimmäisellä yösijalla, Perttumakosken pauhavalla laavulla. Laitoimme yösijat laavulle ja nukahdimme tyytyväisinä kuunnellen kosken kuohua, joka peitti kaiken muun alleen. Yön saimme viettää ihan kahdestaan, vaikka henkinen valmistautuminen ihmispaljouteen oli tehty jo reittiä päättäessä.
Aamulla kesti ikuisuuden, että jaksoi kömpiä makuupussista pihalle. Lunta ei ollut tullut yön aikana paljoakaan, maata peitti vain hento vaalea kuura. Eilisen reippailun takia tälle päivälle matkaa oli kuljettavana vain 12 kilometriä perille Taivalkönkäälle. Perinteisen puuroaamupalan jälkeen laitettiin askelta toisen eteen hiljalleen lunta tihkuvan taivaan alla.
Kävelimme hyvälaatuisia polkuja pitkin kohti Taivalköngästä. Näimme matkalla joutsenia, Rupakiven, auringon pilkahduksen ja muita retkeilijöitä. Piipahdimme valmiiksi lämmitetyssä Savilammen päivätuvassa juomassa päiväkahvit. Kuivattelin kahvihetkellä vähän jalkojani, jotka olivat jo ehtineet kastua vedenpitävistä sukista huolimatta. Savilammen laavun jälkeen poikkesimme polulta oikealle, seurasimme maastoa pitkin luikertelevia polkuja ja kävimme ihastelemassa näyttävää Oulangan kanjonia.
Taivalkönkäälle saavuttiin nopeasti, mutta tupa oli jo täynnä. Päätettiin mukavan kelin kunniaksi mennä telttailualueelle majoittumaan. Saisi vähän myös omaa rauhaa. Yöksi oli luvattu vain nelisen astetta pakkasta, joka vaikutti ihan sopivalta lämpötilalta leiriytymiseen korkeille, tuulisille kallioille.
Taivalköngäs – Jussinkämppä 24km
Yöllä lämpötila oli tipahtanut – 6 asteen paikkeille ja välillä tuuli oli hyytävä. Ennen nukkumaanmenoa sain muutamia vilunväristyksiä ja tunsin, kuinka tuuli vei hetkeksi lämmön. Muuten yö meni hyvin ja nukuimme onnellisesti kellon ympäri. Viime talvena nukutun -27 asteen pakkasyön jälkeen pienet vilunväristykset tuntuivat kuuluvan aina asiaan, kun pakkasessa nukuttiin. Tuostakin yöstä on saanut paljon oppia omaan maastoyöpymiseen.
Tälle päivälle olisi edessä mukava 24km mittalinen matka Jussinkämpälle yöpymään. Kämppä on mitoitettu 20 hengelle, niin toivottakoon että tilaa riittää ja edessä olisi siis reissun ensimmäinen yö lämpimässä tuvassa. Seuraaville öille oli luvattu kylmempiä kelejä ja myös lumisateen määrä näytti lisääntyvän. Tänään olisi luultavasti viimeinen päivä, kun tallustellaan lumetonta maata pitkin.
Matka taittui kauniita koskia ja riippusiltoja ihastellen ja päivä oli todella aurinkoinen ennusteet huomioiden. Pysähdyimme Oulangan luontokeskuksella ja söimme herkulliset hampparit. Itse söin kasvisversion ja Tommi lihan, molemmat oli erittäin hyviä! Samalla käynnillä täytettiin vesivarastot ja jatkettiin onnellisena matkaa ihaillen koskimaisemia.
24km matka ei ajatuksena tunnu kovin pitkältä, mutta jossakin vaiheessa matkanteko alkaa aina puuduttaa kilsoista huolimatta. Ansakämpän kohdalla sain pienen nuupahtamisen ja jalkojakin särki. Pidimme lounastauon, jonka jälkeen otin vaellussauvat helpottamaan kävelyä. Se toimi ja jalkakipu hellitti sen verran, että oli taas mukava tallustaa. Olin tälle reissulle ottanut paljasjalkapolkujuoksukengät ekaa kertaa käyttöön, joten jalkakivut oli odotettavissa. Loppumatka taittui mukavasti vaellussaivojen kanssa ja Jussinkämpälle saavuttuamme olimme jo ohittaneet Karhunkierroksen puolivälin. Illalla tunsi pakkasen kiristyvän. Taivas selkeni. Illan viimeisellä puhteella eli yhidstetyllä vedenhakureissulla ja hammaspesulla katsoimme kirkasta tähtien täplittämää taivasta ja sen heijastusta tyynestä järven pinnasta. Jaoimme tuvan vain yhden seurueen kanssa ja vietimme rauhaisan ja lämpimän yön.
Jussinkämppä – Porontimajoki ja talven tulo
Oli nautinnollista lähteä lämpimästä tuvasta liikkeelle. Tuvan toinen yöpyjäseurue oli lämmittänyt tuvan vielä aamustakin mukavaksi, joten makuupussista nouseminen oli tällä kertaa helppoa. Maa oli mennyt yön aikana huurteeseen ja siihen oli paikoin satanut ohut kerros lunta. Sääennusteen mukaan sitä tulisi tänään reilusti lisää. Matkamme jatkuisi tänään noin 22 kilometrin verran Porontimajoelle. Toiveena on viettää seuraavakin yö tuvassa, sillä lumisateen jälkeen voi olla varustehuollolle tarvetta. Päivän tavoite on päästä mahdollisimman pitkälle kuivin varpain.
Sukat kastuivat ensimmäisen tunnin aikana. Reissuun ostetut vedenpitävät sukat eivät kovin hyvin pitäneet, mutta ainakin jalat pysyivät lämpiminä, vaikka olivat litimärät. Lumisade teki hommasta rankempaa, kengät lipsuivat, polut luistivat juurakkoineen ja mäkisyys antoi hommaan oman lisäyksensä. Hetken aikaa kyseenalaistin omia valintojani, kun puuskutin märkänä lumisateessa, mutta lämmin, polun varrella odottava Porontimajoen tupa toi toivoa tarpomiseen. Onneksi upeat maisemat ilahdutti ja hetkittäin kurjuus ihan nauratti. Jonkin matkaa Karhunkierroks kulki Pientä Karhunkierroksta pitkin ja siinä tallustaessa en yhtään ihmetellyt, miksi myös se oli niin suosittu vaellusreitti.
Pimeä alkoi saapua ja perille oli vielä matkaa. Olemme usein aamuisin verkkaisia lähtijöitä, nukumme myöhään ja syömme rauhassa aamupalaa ja otamme kaiken tarvittavan ajan. Kesällä se toimii hyvin, sillä auringonvaloa riittää, mutta talvisin se aiheuttaa sen, että usein loppumatka mennään otsalampun valossa. Pimeydessä kulkeminen tuo helposti pientä epämukavuutta ja joskus jopa epätoivoa, mutta kun muistaa tuon johtuvan vain pimeydestä, on se helpompi sietää.
Elämäni epämukavin yö
Keho oli väsynyt, kaikki vaatteet oli märkänä, oli nälkä, väsytti ja ympärillämme oli pimeys. Tommi laittoi jonkinlaisen selviytymismoodin päälle ja alkoi tarpomaan kovaa vauhtia. En meinannut perässä pysyä lipsuvilla lenkkareillani ja hermoja kiristi. Tovin päästä saavuimme pimeydessä ja lumisateessa Porontimajoelle. Kosken pauhun läpi kuulimme ensimmäisestä tuvasta puhetta ja päätimme kurkistaa toiseen, josko se olisi tyhjä. Avasimme narahtavan oven. Sisällä oli neljän ihmisen sakki, joka kehoitti menemään vastapäiseen tupaan, olisi kuulemma tyhjempi. Avasimme vastapäisen tuvan oven ja sisällä oli viisi ihmistä jotka kehoittivat menemään toiseen tupaan. Nyökkäsin ja astuin takaisin ensimmäisen mökin ovelle mielessäni hiukan panikoiden, selitin asian ja astuimme peremmälle. Kuulemma tilaa kyllä olisi, menisimme vain tiivimmin nukkumaan.
Hampaita pestessä koin reissun raskaimman hetken. Tuntui todella epämukavalta mennä märillä vaatteilla ja väsyneellä mielellä nukkumaan tuntemattomien ihmisten viereen pieneen tupaan, jonka nurkissa rapisteli hiiriä. Iltapalaksi oli syöty vain proteiinipatukka, sillä muut seurueet olivat menossa nukkumaan emmekä halunneet heitä enempää häiritä. Tommi huomasi panikoivan ilmeeni ja lohdutti, että jokainen yö loppuu aikanaan. Siinä hetkessä oli hankala lohduttautua millään ajatuksella. Väsymys painoi ja teki ajattelusta sumeampaa. En saanut mieleeni edes kuvaa aamusta. Se oli ajatuksissani liian kaukana. Mietin vain ahdistuneena kosteaa, pientä ja ihmisten täyttämää tupaa.
Meitä oli yhteensä kuusi toisilleen tuntematonta ihmistä nukkumassa kylki kyljessä, pienessä viiden hengen tuvassa. Aina kun joku liikahti, säpsähdin hetkeksi hereille. Olimme Tommin kanssa kietoutuneet toisiimme kiinni niin, että olimme mahdollisimman vähän painamassa naapurin kylkeä. Hiiri rapisteli koko yön ja unet olivat katkonaiset. Tuvassa oli kuitenkin lämpimämpää kuin pihalla ja tavaramme olivat kuivumassa. En usko, että kukaan nukkui hyviä yöunia.
Porontimajoki – Ruka
Oli aamu. Ja sehän tarkoitti sitä, että yöstä oli selvitty. Juhlan paikka! Olimme jääneet viimeisinä nukkumaan, kun yölliset vieruskaverimme olivat pikkuhiljaa heräilleet ja lähteneet aikaisin jatkamaan matkaa. Rupattelimme lähteville seurueille ja kuulimme, että osa retkeilijöistä oli päättänyt kävellä Karhunkierroksen puolikkaan yhtä kyytiä loppuun kun lumen tulo oli alkanut. Jotkut olivat vaihtaneet suunnitelmiaan ja sitten oli me, urheat lumessatallustajat, joita odotti kaikkia viimeisen 15 kilometrin taivallus.
Saimme olla hetken tuvassa ihan kahdestaan, syödä rauhassa aamiasta ja keräillä voimia. Päätimme varata viimeiselle yölle hotellihuoneen Rukalta, sillä edessä oli huonojen yöunien voimin voitettavana kylmyyttä, paljon lunta ja muutamat tunturit. Alun perin suunnitelma oli nukkua vielä maastossa tuo viimeinen yö, mutta näin märillä kamppeilla ja tässä kunossa menisi homma ihan itsensä kiusaamiseksi.
Reissun fyysisesti raskain osuus alkoi tästä. Muutamat retkeilijät matkan varrella olivat jo varoitelleet, että viimeiset kymmenen kilometriä ovat raskaimmat ja luvattuja kilometrimääriä pidemmät. Hommaa ei helpottanut yhtään se, että polut oli kuorrutettu lumella ja polkujuoksukengät eivät pitäneet yhtään. Useaan otteeseen kiskoin itseni rinnettä ylös vaellussauvoja, köysikaiteita ja puita apuna käyttäen. Ilman sauvoja olisi reissu jäänyt siihen, sen verran kengät jatkuvasti luistivat. Välillä polut olivat täysin lumen peitossa ja oikeasta reitistä ei ollut varmuutta. Onneksi taas hetken kuluttua löytyi tampattua polkua ja homma jatkui.
Fiilis risteili laidasta toiseen. Välillä ihan nauratti, välillä turhautti. Välillä askel eteni rivakasti ja välillä jalka upposi reittä myöten lumeen. Maisemia ei oikein tunturin laelta nähnyt, sillä kaikkea peitti harmaa lumisadeverho. Kilsat etenivät hitaasti. Oli keskityttävä vain yhteen askeleeseen kerrallaan. Päivän taipaleessa kesti taukoineen kahdeksan tuntia, eli etenemisvauhtimme oli keskimäärin 1,25km tunnissa. Urakkaa tuntui olevan siinäkin, mutta lämpimän hotellihuoneen ajattelu auttoi jaksamaan.
Viimeiset kilometrit
Karhunkierroksen loppupätkä oli hermojen testausta. Lumen tulon takia en erottanut maasta kunnollista polkua ja saavuttuamme ensimmäiselle parkkipaikalle olimme jo soittamassa taksia viemään meidän hotellille. Siinä taksia odotellessa tuli ihan sellainen fiilis, että nyt jäi homma vähän kesken. Ryhdyin haravoimaan parkkipaikan aluetta ja sitten yhtäkkiä lumikasan toiselta puolelta löysin kyltin, joka näytti että Karhunkierros jatkuisi vielä kaksi kilometriä. Paniikissa pyysin Tommia peruuttamaan taksitilauksen samalla kun lähdimme raivolla tarpomaan jäljellä olevia kilsoja. Vielä oli kokonainen Rukatunturin ylitys jäljellä!
Jos viimeiset 10km oli reissun raskaimmat fyysisesti, niin viimeiset 2km oli raskaimmat henkisesti. Jos tämän olisi ajatellut fiksusti, olisimme valinneet kulkea reitin eri suuntaan. Saan helposti kovan stressin aikaiseksi siitä, kun tulen suoraan metsästä ihmispaljouden keskelle enkä tiedä miten olla. Tässä kävi juuri niin. Tulimme kunnon ihmisvilinään Rukalle. Huiputimme Rukatunturin reitin mukaisesti ja samalla kuljimme juuri tehtyjen laskettelurinteiden yli. Olo oli hirveä. Odotin, että joku tulee kohta pidättämään ja kysymään, että mitä te tontut sekoilette täällä. Kun päästiin rinteeltä alas, etsimme vielä hetken aikaa Karhunkierroksen päätepistettä. Aivan täyttä sekoilua koko loppu. Kiukutti vaan. Tommi otti vähän iisimmin. Se on sellainen viilipytty joka kestää tällaista stressiä helpommin. Minulla taisi olla energiat vähissä ja ihmispaljouteen saapuminen oli hiukan liikaa tässä vaiheessa reissua. Pääsimme kuitenkin maaliin asti eikä jätetty hommaa kesken. Vielä hetken aikaa koeteltiin hermoja, kun haettiin kaupasta ruokaa ja kirjauduttiin hotelliin. Hotellihuoneessa heitettiin kamat lattialle ja painuttiin kuumaan suihkuun. Hetken päästä kylpytakit päällä sängyllä hengatessa alkoi pikkuhiljaa naurattaa. Olo oli jo euforinen. Hitto mikä seikkailu, taas kerran!
RETKIAPINA 