RETKIAPINA

Gorsabrua sijaitsee vain puolentoista tunnin ajomatkan päästä Kilpisjärveltä. Gorsabrua tarkoittaa itse asiassa Gorsan siltaa. Gorsabruan alla aamottaa Gorsa, Pohjois-Euroopan syvin kanjoni, jonka uumeniin jytisee näyttävä vesiputous. Kanjonin ylle rakennetulta sillalta pääsee katselemaan kanjonin kammottavaan 153 metrin syvyyteen.

Gorsabrua, Birtavarre, Pohjois-Norja

• Gorsabrua eli Gorsan silta lepää 153 metriä syvän Gorsan kanjonin yllä
• Kohteelle vievä luontopolku on vain 2,5km suuntaansa, jonka taittaa alle puoleen tuntiin
• Gorsa on Pohjois-Euroopan syvin kanjoni
• Gorsabrua on sulan maan reitti
• Näyttävä vesiputous laskee Gorsan kanjoniin
• Grosabrualta voit hypätä benji-hypyn
• Paikan päällä on maksullinen pysäköinti

Auton voi jättää maksulliselle parkkipaikalle, josta on vain vajaan puolen tunnin eli reilun kahden kilometrin kävelymatka perille. Jo pelkkä kävely Gorsabrualle on näyttävä ja matkan arvoinen.

Reittiä suositellaan vain sulan maan aikaan, eli kesäisin ja alkusyksystä. Ajomatka parkkipaikalle oli jokseenkin kuumottava, eivätkä jyrkät hiekkatiet vaikuttaneet turvallisilta liukkaalla tai mutaisella kelillä. Tien ollessa huonommassa kunnossa, voi auton jättää myös alemmille parkkipaikoille, jolloin reitti on tietenkin pidempi.

Gorsan kanjonia oli todella vaikea kuvata, kun mukana oli vain kiinteän objektiivin järjestelmäkamera, mutta usko pois, mikään kuva tai video ei tee tälle paikalle oikeutta. Se täytyy itse kokea.

Gorsabrua syyskuussa

Kävelimme kauniina syksyisenä päivänä pitkin vuoren vierustaa ja kohti kanjonia. Ruska oli jo saavuttanut Kaivuonon laakson. Aurinko pilkahteli pilvipeitteen takaa ja ilmassa tuoksui syksyn kirpeys.

Kapeaa polkua pitkin kulkien olimme nopeasti perillä. Vasemmalla näkyi vesiputous ja oikealla nökötti Gorsabrua. Katselimme maisemia ensin kanjonin reunalla ja sitten siirryimme sillan luokse. Sillalle astumiseen piti kerätä rohkeutta. Ihan oikeasti pelotti. Nauroimme Katrin kanssa pienen paniikin vallassa ja etenimme hitain askelin.

Kun olimme Katrin kanssa rohkaistuneet ja päässeet sillalle, muutaman metrin päässä seisova mies huomasi jännityksemme ja kertoi meille vitsinomaisesti, että Gorsabrualla on kuollut ihmisiä ja että aikaisemmin aidan lähettyvillä oli muistomerkki. Se ei varsinaisesti rohkaissut meitä, mutta ajattelin kyseessä olevan jokin tunnelmaa keventävä mustan huumorin vitsi. Myöhemmin selvisi, että Gorsabrualla on oikeastikin kuollut ihmisiä, eikä mies vitsaillut, vaan oikeasti pelotteli.

Kun olin keskellä siltaa ja sain kerättyä rohkeuteni, kurkotin kaiteen yli ja suuntasin katseeni putouksen myötäisesti alas. Kanjoni oli syvä, niin syvä, että sen pohjalle katsominen kammotti. Päässä huimasi ja jalat tuntuivat veteliltä. Puristin kaidetta kovemmin. Silmiltä vaati hetken totuttelun, että erotti syvyyksistä mustan, kivien peittämän pohjan, jossa putous muuttui taas puroksi.

Taustalla jytisevä vesiputous tippui loputtoman tuntuisen matkan syvyyteen, jossa se paiskaantui pitkin pohjaa kovalla voimalla, hajosi atomeiksi ja nostatti ilmaan pienen pieniä pisaroita. Tunsin kosteuden seisoessani sillalla. Nojasin kaiteeseen pitkän aikaa ja tuijotin syvyyteen. Jännitys ei haihtunut missään vaiheessa, mutta uskalsin jo irrottaa kaidetta puristavat käteni kuvauspuuhiin. Paikassa tuntui olevan jotain lumoavaa, jotain mykistävää. Huokaisin, kun ymmärsin, ettei kamerani saa taaskaan taltioitua tätä kaikkea.

Kävelin sillan loppuun varovaisin, hiipivin askelin ja pidin kaiteesta kiinni. Toisella puolella huokaisin ja tunsin helpotusta, kun jalkojeni alla oli tukeva kallio. Keräsin uudelleen rohkeutta ja palasin sitten varovaisin askelin siltaa pitkin takaisin toiselle puolelle.

Kun silta oli kuljettu, fiilis oli huikea! Kaikkia hymyilytti. Oma korkeanpaikankammo antoi mukavat kiksit ja olin seuraavat tunnit erittäin ylevällä mielellä. Norja on niin kaunis maa, että sieltä löytyy rutkasti seikkailuita, joiden jälkeen on helppo hymyillä!