RETKIAPINA

Syntymäpäivät ovat olleet minulle aikaisemmin itkuntäytteistä synkistelyä. Onneksi muutama vuosi sitten ymmärsin, että taidan nauttia eniten niistä silloin, kun ne eivät ole perinteisen tapaisia kakkukahvijuhlistuksia, vaan mielummin vaikka seikkailuja. Jotain sellaista, joka saa sydämen sykkimään ja virittää aivot uusille kierroksille.

Oli elokuu. Tommi oli vinkannut etukäteen, että tänä vuonna hän aikoo järjestää syntymäpäivälleni yllätyksen. Olin ottanut töistä pidennetyn viikonlopun vapaaksi syntymäpäivääni varten ja odottelin innoissani seikkailupäivää.

Auringonpaisteinen lämmin aamu saapui. Tommi lähti keittämään kahvia ja valmistamaan aamupalaa ja pyysi minua laittamaan päälle urheilulliset vaatteet, joilla pärjää koko päivän ja voi harrastaa useampaa liikuntamuotoa. Olin todella malttamaton enkä meinannut pysyä aisoissa. Jännitti!

Puoli tuntia ennen lähtöä Tommi paljasti, mihin ollaan menossa. Sain muutaman arvauksen, ennen kuin hän kertoi. Osuin oikeaan pyöräilyn suhteen, mutta melontahommista ei ollut tietoakaan. Olin todella innoissani! En ollut koskaan edes kuullut mistään Jyväskylästä sijaitsevasta Autiojoesta! Tommi oli laittanut kaiken valmiiksi ja suunnitellut koko päivän ohjelman. Hän oli varannut SUP-laudat, tulostanut matkasuunniteltan, etsinyt reseptin herkulliseen retkiruokaan, käynyt ruokakaupassa ja suunnitellut pakkauslistat. En ollut saanut vihiäkään koko hommasta etukäteen. Aivan mahtava panostus!

Söimme aamiaista, pakkasimme tavarat valmiiksi ja lähdimme matkaan. Kävimme hakemassa SUP-laudat Mevin varastolta ja ajoimme kohti Autiojokea. Jätimme auton Puuppolaan ja poljimme pyörillä suuret reput selässä vajaan puolen tunnin matkan Tikkakoskelle, joen virtaaman alkuun.

Kävimme ihmettelemässä patoa ja leiriydyimme puiston penkille puun suojiin. Pumppasimme menopelit valmiiksi ja söimme lounasta. Autiojoki kohisi jykevästi vieressä. Kun olimme syöneet, lukitsimme pyörät padon luokse Luonetjärven rannalle ja kävelimme suppilaudat kädessä tien yli helpommalle aloituspaikalle. Tulimme pieneen puistoon, viritimme kamat ja hyppäsimme laudoille virran vietäväksi.

Virhearvioita heti alkuun

Ei mennyt montaakaan metriä, kun ymmärsimme, että Autiojoen melonta alkaa pienellä koskipätkällä, myös täältä helpomman aloituksen puolelta. Tommi oli noussut laudalle, edennyt nopeasti virran mukana muutaman metrin ja jumittunut kuohuihin, suppilata poikittain kivikossa. Itse pääsin vasta laudalle, mutta hidastin heti vauhdin tarttumalla rantakasvillisuudesta kiinni, samalla kun nauroin kippurassa Tommin tilanteelle. Tommi taiteili itsensä kivikosta irti ja väärin päin jokea alas (eli selkä menosuuntaan), mutta pysyi hienosti pystyssä!

Sitten kun nauru hellitti, irrotin rannasta ja lähdin matkaan. Istuin suppilaudalla hajareisin ja meloin pienissä kuohuissa eteenpäin. Pystyssä pytyminen tuntui helpommalta kuin koskikajakilla, lauta tuntui jotenkin vakaammalta ja tasaisemmalta.

Tommi oli suunnitellut kaiken parhaansa mukaan, mutta muutama virhearvio meille sattui. Reissuun olisi ehdottomasti pitänyt ottaa pelastusliivit matkaan, vaikka Tommin selvitellessä jokireittiä sen kerrottiin olevan niin matala, että sitä voisi vaikka kävellä. Tämä ei pitänyt paikkaansa, vaan joki oli paikoin todella syvä ja muutaman järvenkin läpi täytyi kulkea. Ainoastaan joissakin kohdissa kahlaaminen onnistui, mutta enemmän tuntui olevan syvää kuin matalaa.

Toinen virhearvio sattui melan kanssa. Olimme ottaneet mukaan pitkät SUP-melat, mutta päädyimme melomaan melkein koko matkan istuen, joten kanoottiin tai kajakkiin tarkoitettu mela olisi toiminut paremmin, mutta kyllä SUP-meloillakin selvisi.

Viisi vai viisikymmentä puunrunkoa?

Joen alkupää oli helppo. Meloimme siltojen ali ja virtaus vei meitä mukavan rauhallisesti eteepäin. Joki oli leveä, eikä siinä ollut esteitä. Pikkuhiljaa Autiojoki kuitenkin kaventui ja alkoi käydä haastavammaksi edetä. Tommi oli pohjustanut reissua aamulla sillä, että hänen työkaverinsa isä oli melonut reitin ja kertonut, että matkalla oli ainakin 50 puunrunkoa, joiden ali oli mentävä. Olin aamulla kuullut että viisi puunrunkoa, joten rauhallisesti mukavaa tahtia meloessa en osannut aavistaa, että ne kaikki 50 puunrunkoa olivat vasta tulossa.

Meloimme pientä vauhdikkaampaa pätkää eteenpäin ja kuulin Tommin varoittavan huudon edeltä mutkan takaa. Iso puu oksineen ilmestyi eteeni ja suppilaudan vauhti vain kiihtyi. Tajusin, etten ehdi hidastaa kunnolla ennen oksiin törmäämistä ja kurotin käsillä eteenpäin pehmentääkseni iskua. Törmäys onnistui hyvin, mutta oksan jarruttaessa vahtia suppilauta jatkoi painamista virran mukana ja meinasi lähteä kokonaan altani lipettiin. Päädyin johonkin kummalliseen solmuun oksan ja suppilaudan kanssa siten, että selkäni dippasi veteen, suppilauta puristi minut puuta vasten ja virta antoi vielä lisävastusta kaikelle. Onneksi kohta oli matala, eikä virtauskaan kovin vahva, joten sain noustua jalkeille ja pelastettua laudan ja itseni paremmasta kohdasta läpi ryteikön.

Matka jatkui. Tekemiseen alkoi tottua. Suppilaudan liikkeet eivät enää yllättäneet ja sen hallitseminen tuli tutuksi. Etenimme pitkin Autiojokea. Oli uskomattoman vapauttavaa meloa pitkin kapeaa jokea, jonka seuraavista liikkeistä ei tiennyt mitään. Olin luottavainen ja innostunut. En osannut yhtään aavistaa, mitä olisi edessä, enkä sitä edes miettinyt. Meloin menemään, täydellisen keskittyneesti ja hetkessä läsnä. Joki kiemurteli rauhallisen tasaisesti, paitsi muutamissa kohdissa kun sen virtaus voimistui. Ohitimme mökkejä, puistoja, tuhottoman määrän puita, teitä, taloja, ulkoilualueita, pusikkoja ja täyttä korpea. Aika meni siivillä. Siinä me yhdessä meloimme, pitkin Autiojoen mutkittelevaa uomaa.

Roskat kyytiin

Maisemat vaihtuivat joen ehdoilla, välillä hitaasti, välillä nopeammin. Ilmassa oli seikkailun tuntua aivan jokaisella vedolla. Mitä pienemmäksi ja hitaammaksi joki muuttui, sitä enemmän sen reunoilta alkoi löytyä roskia. Oli styroxia, pakkausmuovia, vaatteita, pulloja, nuuskapurkkeja, lasten lejuja, muutama kumivene, jalkapallo ja kenkä. Kahmimme mukaan kaiken mitä saimme, mutta emme olleet osanneet varustautua yhdelläkään roskapussilla tai muulla kassilla, johon olisimme saaneet ne turvallisesti talteen. En osannut ajatella, että joki voisi olla tällainen kaatopaikka. Kumiveneet eivät mahtuneet mitenkään mukaan, joten ne saivat nyt jäädä paikoilleen. Köytimme roskat SUP-lautojen remmeihin ja toivoimme parasta, kun nostelimme lautoja puunrunkojen yli.

Joen helpoimmat kilometrit olivat matkan alkupuolella. Sillat madaltuivat ja joen ylle kaatuneet puut lisääntyivät. Kun jokea oli melonut jo kolme tuntia, alkoi hommassa olla hyvä tatsi. Olin luottavainen omaan tekemiseen ja välillä oli hetkiä, että emme nähneet toisiamme mutkien takaa. Edellä oleva jäi johonkin sopivan rungon kohdalle odottelemaan ja sitten taas jatkettiin matkaa yhdessä. Oli hauska seurata, milloin toinen ilmestyy mutkan takaa innokkaasti meloen.

Puunrunkojen ylityksiä oli tuhoton määrä. Meille alkoi kehittyä erilaisia tekniikoita niiden ylitykseen tai alitukseen. Mukavimmat alitukset tulivat alle metrin korkeudella vedenpinnasta makaavista puista, joiden ali pääsi nopealla limbolla suppilautaa vasten. Toiseksi helpoimpia oli hiukan veden alapuolella makaavat rungot, joita painamalla sai niitä hiukan vajoamaan ja SUP-laudan ujutettua yli.

Kaikista vaikeimpia olivat paksut rungot, jotka makasivat liikahtamattomina veden rajassa. Niiden kohdalla oli pakko nousta rungolle, tasapainotella sen päällä ja nostaa suppilauta yli. Lautaa oli vaikea nostaa, se tuntui melkein liimaantuneen veden pintaan kiinni. Ensimmäiset kymmenen oli hauskaa tasapainottelua ja voimaharjoittelua, mutta seuraavat kymmenet alkoivat ottaa koville. Mitä väsyneemmäksi tuli, sitä vaikeampaa oli pysyä märän puunrungon päällä ja tasapainotella suppilautaa nostaessa.

Väsymys alkoi painaa kunnolla siinä vaiheessa, kun jokea oli melottu yhtäjaksoisesti viisi tuntia. Olimme yltä päältä roskissa, ravassa, mudassa ja ötököissä. Puiden oksat ja muut risut olivat raapineet ihon täyteen pieniä nirhaumia. Kaikki vaatteet olivat kosteina, joko hiestä tai vedestä. Suppilaudat olivat karsean näköisiä, samoin me.

Tommin ”iilimato”

Mitä pidemmälle jokea meloimme, sitä mutaisemmaksi ja tummemmaksi se muuttui. Joen alajuoksulla oli enemmän maataloutta, joka tunnetusti vaikuttaa ympäröiviin vesistöihin. Autiojoki oli tästä kohtaa syvä, mutta mutainen ja hitaasti virtaava. Joen penkoilla oli paljon pensaita, mutta kaikki pensaiden alalehdet olivat ruskeita ja käpristyneitä. Pensaiden alaosat näyttivät kuolleen pystyyn, vaikka muu pensas oli vihreänä. Kun pensaisiin osui, lehdet musertuivat pölyksi. Eikä ollut vielä edes syksy. Mietin, voisiko syyllisenä olla viereiset pellot, joista valuu kaikki myrkyt suoraan jokeen.

Tommi meloi tässä kohtaa edellä ja minä perässä. Tommi oli ohittanut juuri rapisevan pensaan ja saanut päälleen tomuisia lehtiä ja kiemurtelevia matoja. Tommi katsahti käteensä ja nopealla vilkaisulla ajatteli, että häneen oli tarrautunut iilimato. Tommi huikkasi rauhallisesti ilmoille kysymyksen, että onkohan hänen kädessä iilimato. Minähän en tällaiseen uutiseen pysty rauhallisesti suhtautumaan, joten huusin aivan kauhun vallassa että missä on iilimato ja että onko hän tosissaan. Meloin äkkiä Tommin luokse ja tarkastin ötökän. Huokaisin syvään. Huh, vain kiemurteleva mato eikä onneksi edes kiinni nahassa. Sykkeet kerkesi nousta maksimiin ja ehdin samalla kirota koko elämäni.

Olin iilimadon mahdollisuudesta aivan loppu ja edessä oli taas kerran jäätävä ryteikkö. Käpristyneet pölyiset, ruskeat lehdet eivät houkutelleet, puhumattakaan niistä kiemurtelevista madoista. Päätimme ottaa pienen melontatauon, kavuta lautojen kanssa pientareen ylös ja ohittaa ryteikön kävelemällä muutaman metrin pellonreunaa pitkin. Hengitimme pari minuuttia ja painuimme takaisin jokeen.

Autiojoen melonnan helppo lopetus olisi ollut maasillalla

Pääsimme maasillalle, jossakin yhteydessä suositellulle päätepisteelle. Melkein kuusi tuntia oli jo melottu, mutta vielä oli seikkailunnälkää jäljellä. Tarkistimme Maastokartoista, että edessä olisi vielä yksi pieni koskipätkä, emmekä halunneet missata sitä ja päätimme jatkaa reitin aivan loppuun eli Korttajärveen asti.

Tuumasta toimeen. Ennen pientä koskipätkää oli reissun ällöttävimmät hetket, sillä Autiojoki muuttui todella sameaksi ja haisevaksi. Veteen ei halunnut koskea, sillä se oli niin humuspitoista, että kun kättä nopeasti dippasi veteen, sai iho selvän ruskean värin. Tämä oli tietenkin se kohta, jossa Tommi väsyksissään horjahti ja muljahti veteen. Enää en nauranut, vaan olin pahoillani.

Tommi pääsi äkkiä takaisin laudalle, mutta sen jälkeen vain odotin, milloin Autiojoki loppuu. Ei siihen onneksi kauaa mennyt, mutta matkanteko tuntui hidastuvan tuskaisesti, kun korkeuserot loppuivat ja tultiin hitaasti tasaisia peltoalueita pitkin. Vihdoinkin saavuimme viimeiselle koskipätkälle ja sen laskeminen oli mahtavaa, suppilaudalla meno tuntui kuin hauskalta vesiliukumäeltä!

Viimeisestä järvestä oli vaikea päästä mihinkään

Koskipätkän antamat vauhdit saattelivat meidän keskelle peilityyntä Korttajärveä, viimeistä päätepistettämme. Katselimme ympärillemme ja koitimme löytää paikan, josta voisi nousta ylös. Oikealla oli pihapiiriä, vasemmalla taas jyrkän näköistä pientaretta. Suoraan edessä jylisi pato, josta pysyttelimme kaukana. Meloimme järven poikki toiselle rannalle hiukan vasemmalle viistäen ja lähdimme koittamaan, voisiko siitä nousta ylös.

Ajatuksissani pientare näytti siltä, että sen vierestä menisi varmasti tie. Kun Tommi meni tarkistamaan tilannetta, oli kaikkialla pelkkää pöpelikköä. Edessä siinsi erittäin hankalakulkuista pöpelikköä, oikealla jonkun talo ja kauempana vasemmalla näkyi isompi aitaus. Kaukaisuudessa vasemmalla näkyi myös maamerkkimme, keltainen koulurakennus. Pälyilimme pientareella vielä jokaiseen ilmansuuntaan ja päätimme kulkea suoraan koulua kohti, yrittäen välttää oikealla olevan talon pihapiirin. Kun pääsimme vasemmalla sijainneen aitauksen luokse, laiskuus voitti väsyneen ja oikaisimme aitauksen puolelta reunaa pitkin perille koululle.

Muutamat kyläläiset katsoivat meitä pitkään ja hartaasti, kun kävelimme yltä päältä moskassa, SUP-lautoja kantaen halkeilevaa kävelytietä pitkin koulun viereen. Tyhjensimme suppilaudat ja pakkasimme ne reppuihin. Niin kuin jo etukäteen aavistin, osa keräämistämme roskista oli kadonnut matkan varrelle. Otimme mukaan ne jotka olivat pysyneet matkassa ja jatkoimme kävelyä pienemmälle metsäautotielle, johon automme oli jätetty parkkiin.

Pääsimme kotiin vasta vähän ennen puolta yötä. Haimme pyörät Autiojoen alkupäästä. Kävimme palauttamassa SUP-laudat Mevin vajalle ja nappasimme pikaruokatavintolasta kasvishampurilaiset mukaan. Molemmille kaksi. Ahmimme ne heti. Neljä hampurilaista päivässä ei ollut yhtään liikaa. Ja ehkä tästä joku voi jo päätellä, että lempiruokani on hampurilainen ja se sopi hyvin tähän synttäriteemaan!

Makasimme Tommin kanssa pimeässä makuuhuoneessa väsyneinä naureskellen. Koko kehoa särki, erityisesti käsiä. Rämmityt kilomet tuntuivat kaikkialla. Ihoa kihelmöi, vaikka suihkussa oli hinkannut jokaisen kolkan saippualla. Jalkojen iho oli punainen, samoin kädet ja kaikki paikat joita vaatteet eivät olleet suojanneet. Näytti, että kropassa olisi punaiset rusketusrajat, vaikka efekti johtui vedestä, eikä auringosta.

Nauratti. Olo oli euforinen. Aivan mahtava synttäriseikkailu. En itkenyt koko päivänä. Olin onnellinen, täysin elossa ja väänsin puunrunkojen kanssa enemmän kuin itseni kanssa. Vietin elämäni parhaat synttärit! Vielä näin jälkikäteen, melkein vuosi sitten tehty seikkailu naurattaa ja saa heti hymyilemään. Suosittelen kaikille syntymäpäivämasennuksen kanssa kamppailijoille.

Seuraaviin sekkailuihin!