Palaamme tämän postauksen ajaksi takaisin vilpoisaan ja vielä lumiseen loppukevääseen ja siskoni valmistujaisvaellukseen.
Mikäpä olisikaan parempi tapa juhlistaa ylioppilaaksi valmistumista, kun lähteä vaeltamaan vielä vähän kylmiin keleihin, osittain lumisiin maisemiin ja sään puolesta luultavasti räntään ja vesisateeseen? No ei tietenkään mikään!!! Vielä kun vaelluksen kruunaa lopussa siintävä määränpää, eli Sydänharju paljuineen ja saunoineen, on tämä kokemus suoraan high suffering = high reward -ajatuksen mukainen.
Siskoni sai kaikki kirjoitukset pakettiin. Sehän on sitten juhlistuksen aika! Ellin rämäpäisyyden tuntien tiesinkin jo, että mikäpä olisikaan parempi lahja, kuin raskas ja hikinen vaellus Seitsemisen kansallispuistoon? Lupasin järkätä kaiken, kunhan hän saa vaan itsensä paikalle, eli Tampereen keskustaan klo 9 tiistaiaamuna. Kuivattelin taas muutama päivä ennen mähinöitä ruokia valmiksi ja pakkasin rinkkaa. Matkaa tulisi noin 10km päivässä, retken kesto olisi melkein viikon, paitsi viikonloppu vietettäisiin rennosti Seitsemisen torpassa Sydänharjussa. Vaelluspäiviä tulisi yhteensä neljä ja yöpymisiä maastossa kolme. Seitsemisen kansallispuistoon mentäisiin julkisilla.
Menin maanantaina Tommille yöksi, että olisin aamulla lähempänä Jyväskylän Matkakeskusta. Olin bookannut junamatkan jo klo 6:17 ja Tommi heitti minut asemalle samalla kun lähti töihin. Junamatka meni torkkuen. Koronarajoituksia oltiin höllennetty juuri edellispäivänä ja Tampereella oli kahvilat auki. Heti Tampereen Matkakeskukselle saapuessani nautin croissantin ja kahvin, jonka jälkeen lähdin suunnistamaan Ellin majapaikkaan Even luokse. Eve oli kattanut meille ihanan aamupalan pöytään valmiiksi. Aamu oli täydellinen.
Lähdimme Ellin kanssa innoissamme matkaan. Kipitimme portaita alas ja nauroimme. Astuimme kirkkaaseen aamun valoon ja lähdimme tekemään viimeiset ostokset kaupasta ja Apteekista. Meininki oli alusta asti aika hilpeä ja huoleton, vaikka emme vielä olleet edes varmoja, millä kyydillä pääsemme Seitsemiseen asti. Keli oli mukava ja aurinkoinen ja asiat tuntuivat vain sujuvan omalla painollaan.
Paikallisbussilippu alkoi päättymään ja päätimme napata bussit sellaiselle pysäkille, mistä pitäisi päästä ehkä Kuruun vievään bussiin. Ei vain tiedetty, että millä linjalla tai miten, tai että mistä bussiliput saisi ostettua. Pääsimme bussipysäkille ja ryhdyin tekemään tutkimusta. Selvästi tämä oli oikea pysäkki, mutta matkahuollon kautta ei saanut ostettua lippuja. Pieni tutkimus nettisivuille ja sain etiäisen, että ehkäpä Matkahuollon sovelluksen avulla onnistuisi noiden lippujen osto, jos nettisivujen kautta se ei toimi. Latasin sovelluksen, löysin oikean linjan Kuruun, tarkistin, että ollaan oikealla pysäkillä ja ostin liput. Hintaa niille tuli vähemmän, mitä Matkahuollon sivut näyttivät.
Vihdoin oikea bussi oli näköpiirissä ja odotellessamme luomamme varasuunnitelmat tien vieressä ryteikössä yöpymisestä saivat väistyä. Huiskaisimme bussille ja se nappasi meidät kyytiin. Bussimatkalla soitin seuraavaan bussilinjan liikennöitsijälle ja selvitin miten matka Kurusta Seitsemiseen eli Parkanoon päin maksetaan. Kuulemma kävi ihan kortti, mahtavaa!
Kurussa meillä oli alle tunti odotteluaikaa ja päätimme mennä bussipysäkkiä vastapäätä olevaan pizzeriaan lounaalle. Ihan mahtavaa! Söimme pizzan puoliksi, joimme limun ja menimme tyytyväisenä naureskellen odottamaan uutta bussia. Heitimme hetken aika ala-arvoista läppää ja yhtäkkiä meidät keskeytti virkapukuinen mies, siis bussikuski. Hän kysyi, että oletteko Seitsemisen kansallispuistoon menossa. Vastasimme että juu! Hän naureskeli, että siltä näytittekin, tulkaahan kyytiin. Kuskilla oli vähän pienempi bussi parkkeerattuna toiselle puolelle tietä, pizzeriasta vasemmalle. Nousimme bussin kyytiin, maksoimme matkamme ja jäimme innoissamme odottamaan Seitsemiseen pääsyä. Ensin hän nappaisi kyytiin vähän koululaisia ja sitten päästäisiin lähtemään. Näin teimme.
Bussikuski kertoi, että nyt oli teidän pysäkkinne aika. Tien vieressä oli kahvila ja muutaman kilometrin kävelymatka Seitsemisen pääporteille. Tänään oli Mamman syntymäpäivä, niin päätimme jäädä synttärikahveille ja laittaa Mammalle syntymäpäivätoivotukset. Kahvilla ymmärsin, että olin matkustanut koko matkan Jyväskylästä Seitsemiseen mustat läpikuultavat merinokalsarit jalassa. Onneksi jalassani oli ollut alla kuitenkin bokserimalliset alushousut, niin mitään vakavampaa vilauttelua ei ollut tapahtunt.
Koverolampi
Ensimmäisenä etappina matkallamme on Koverolampi. Koverolammelle matkaa tulisi bussipysäkiltä yhteensä 8,5km mikä olisi mukavan helppo matka ensimmäiselle päivälle. Ellin toive vaellukselle oli rennot ja lyhyet päivämatkat.
Polku Koverolammelle näin huhtikuussa oli mukavaa kuljettavaa. Poluilla ei ollut enää paljoa lunta ja askel kulki kevyesti. Polut olivat myös kuivat eivätkä Ellin lenkkarit kastuneet ollenkaan.
Olimme nopeasti perillä. Meidän lisäksemme paikalla oli kaksi muutakin yöpyjää. Riippumatoille löytyi paljon hyviä paikkoja, niinkin paljon että piti oikein miettiä että mikä on kaikista paras. Pystytettiin nopeasti leiri, otettiin Muu-makkarat kantoon ja käveltiin tulipaikalle, jossa kätevästi oli jo nuotio. Korkkasimme holittomat Heinekenit ja skoolattiin Ellin valmistumisen kunniaksi.
Ruuan jälkeen ihana rentous ja lämpö valtasi kehon. Väsymys myös. Ennen ruokailua olimme laittaneet lämpimämpää vaatetta päälle. Meillä molemmilla oli paksut untuvatakit. Lähdimme hakemaan Koverolammen läheiseltä vesipisteeltä vettä. Näimme miten naapurileiriläiset palelivat ja lämmittelivät nuotion ympärillä kulkiessamme siitä ohi. Tuntui todella helpolta kävellä, kun selässä ei ollut mitään kannettavaa. Olo oli kevyt ja euforinen. Nauratti ja läppä lensi.
Matka Kirkas-Soljaselle
Nukuimme yöllä pitkästi ja sikeästi. Heräsimme uuteen aamuun onnellisena naureskellen. Jotakin hupaisaa siinä on, kun rakas sisko pällistelee aamu-unisena viereisestä riippumatosta. Koko yönä ei satanut ja aamulla paistoi kaunis aurinko. Leiripaikkamme näytti suorastaan lumoavalta.
Pakkasimme hitaasti tavarat ja söimme aamupalaa. Naapurit olivat pitäneet koko yön nuotiota. Me istuimme mukavasti untuvatakit päällä aamupalalla. Ei palellut ja yölläkin oli ollut todella mukavat oltavat, vaikka lämpötila tipahti yöksi nollan paikkeille.
Kertoessani pakkauslistaa Elli kyseenalaisti untuvatakin näin huhtikuun lopulla, mutta oli nyt oikein onnellinen, että lämpöä riitti. Meillä oli mukana varuiksi vielä toppahousut, jos sattuisi oikein kylmyys iskemään. Mikään ei ole reissussa kurjempaa kuin palelu, paitsi ehkä nälkä.
Hyvin levätyn yön jälkeen oli mukava lähteä matkaan. Otimme muutamat reissukuvat kameran jalustalla ja kameralla. Asettelimme itseämme kuviin muutaman metrin päässä kamerasta. Mutta sitten kävi köpelösti. Näin sen jo sieluni silmin sen, ennen kuin se tapahtui. Samalla sekunnilla, kun kuulin tuulen tuiverruksen. Tuulenpuuska heilautti kameraa jalustassaan ja koko paska kaatui maahan rutinan säestämänä.
Näin sen jo sieluni silmin sen, ennen kuin se tapahtui. Samalla sekunnilla, kun kuulin tuulen tuiverruksen. Tuulenpuuska heilautti kameraa jalustassaan ja koko paska kaatui maahan rutinan säestämänä.
Siinä se sitten makasi. Kamera maassa. Tiesin jo, että jotain oli varmasti mennyt rikki. Tsekkasin koko kameran ja spottasin, että kameran alaosa on haljennut. Noh, onneksi on matkavakuutus mutta mukana kulkeva jalusta on nyt käyttökelvoton. Pienen voivottelun ja keräilyn jälkeen matka jatkui.
Kävelimme pehmeitä aarniometsän polkuja pitkin. Ympärillä puut seisoivat ylhäässä hiljaisuudessaan. Tuuli humisi hiljaa ja linnut visersivät. Ympäristö imi kaikki ylimääräiset äänet, edes kengistämme ei kuulunut mitään. Siinäpä oli mukavat pari kilometriä Koverolta Aarnipolun loppuun. Näiden kilometrien jälkeen lähdettiin tarpomaan Virkatietä. Virkatie oli tähän aikaan vuodesta aika karseassa kunnossa. Jäätä, vettä ja sohjoa oli kaikkialla. Inhottavin kaikista oli ehkä kuitenkin jäiset pitkospuut ja kohdat, missä pitkospuut olivat remontissa. Elli pähkäili, että Virkatie saa varmasti nimensä koiran virasta.
Meidän alkupeiräinen päämäärä oli käydä tsekkaamassa Kirkas-Soljanen ja hakea sieltä vettä, jonka jälkeen kävelisimme Liesijärvelle pitämään sadetta laavun suojiin. Tästä tulisi kyllä roimasti lisämatkaa, joten toisena vaihtoehtona oli yöpyä Kirkas-Soljasella. Virkatienpätkän kestäessä ikuisuuden päätimme jäädä suoraan Kirkas-Soljaselle. Jossakin vaiheessa etenemisvauhtimme oli noin kilometri tunnissa, sillä polku oli niin vaikeakulkuista. Ensimmäisen tauon pidimme jo Jokiristissä, johon matkaa Koverolammelta oli vain vajaa viisi kilometriä, mutta meillä matkan tekoon oli mennyt jo neljä tuntia. Olimme kiertäneet isoimmat lätäköt kaukaa metsän kautta, hypelleet pitkospuilta toisille ja taiteilleet keppien päältä välttäen Ellin kenkien totaalisen kastumisen. Jokiristin jälkeen kävelimme ensimmäistä kertaa ihan harhaan, mutta löysimme lopulta oikean polun hetken jorpakossa seikkailun jälkeen.
Myllylle pääsy oli mahtava välietappi! Oli mukava kuunnella kosken kohinaa korvissa ja pitää riemastunut ihastelutauko kamalan kostean rämpimisen jälkeen. Elli piti myös muurahaispesien ihastelutauon, jonka jälkeen jatkettiin matkaa kummastellen. Virkatielle oli laitettu kylttejä, että tie menee eri kohdasta, mitä se on esitteessä ja Maastokartoissa. Vanha Virkatie näytti aika karsean kuntoiselta, joten seurasimme näitä printattuja merkkejä, niitä oli kuitenkin aika paljon. Mietimme hetken, että onko sittenkin kyseessä joku pränkki, mutta jos joku on käyttänyt näin paljon aikaa näiden lappujen tulostukseen ja puihin kiinnittämiseen, niin ihan vaivan palkkana voidaan tähän pränkkiin mennä.
Uusi Virkatien reitti kierti Kettulammen eri puolelta ja päästi meidät Soljasille menevälle leveälle polulle. Viimeiset kolme kilometriä perille meni hujauksessa! Oli niin luksusta kulkea polkua, mikä oli hyvässä kunnossa. Lunta oli vähän pakkautunut tielle, mutta sitäkin oli helpompi kulkea kuin Virkatietä. Pidimme pienen tauon lähteellä ja katselimme kävellessämme kulotetun metsän karua kauneutta, jonka jälkeen olimmekin jo perillä. Päiväksi luvattua sadettakaan ei ollut vielä tullut.
Keli oli todella kaunis ja leiriytymispaikka ihan tyhjä! Levitettiin kaikki kamat hetkeksi ihan pitkin poikin ja ihasteltiin paikkaa. Aurinko laski kauniisti, tikkupullat maistuivat herkullisilta ja leirikin oli jo kohta viritetty. Oltiin ihan malttamattomina odottamassa, että milloin pääsee käpertymään makuupussiin ja unten maille. Menimme noin yhdeksän jälkeen nukkumaan, tyytyväisinä ja mahat täynnä.
Haukilammelle sadetta pakoon
Heräsimme taas todella kauniiseen aamuun, mutta sitä ennen herättiin aamuyöstä joutsenten rääkymiseen, kuten edellisenäkin yönä. Joutsenia oli järvellä ainakin kuusi kappaletta hengailemassa. Nukahdettiin nopeasti uudestaan ja nukuttiin taas todella pitkät ja maittavat yöunet.
Päätimme lähteä rivakasti liikkeelle, että ehdimme Haukilammelle ajoissa pitämään sadetta. Kovaa sadetta oli luvattu koko illaksi, kello viidestä eteenpäin. Ennen viittä olisi oltava perillä, että ehtisi laittaa tarpin suojaksi ja riipparit valmiiksi. Jonkinlaiset sadekamat oli mukana, mutta ei esimerkiksi ollenkaan sadehousuja eikä Ellin rinkassa sadesuojaa.
Ensimmäiset kolme kilometriä paahdettiin hyvää baanaa eteenpäin. Oltiin jo tunnissa tultu tuo matka! Sitten saavuimme takaisin Virkatielle. Jes, ai että. Virkatie. Aloitettiin meidän Virkatie jäätävän kokoisella vesilammikolla. Selkeästi suuret vesilammikot olivat tämän Virkatien alun teema. Tässä vaiheessa haluan muistuttaa että lämpötila on maksimissaan +10 paikkeilla päivästä auringon kanssa ja Ellillä on jalassa täysin sekunneissa kastuvat paljasjalkakengät. Elli päätyi useissa kodissa ottamaan kengät pois jalasta ja kävelemään paljasvarpain lätäköissä.
Saavuimme perille Haukilammelle jo neljältä. Olimme ensimmäiset paikalle saapuvat majoittujat. Kostealla käppäilyllämme ehdimme kuulla kovaa naputtavan tikan, nähdä erittäin monta kääpää joita Elli jäi ihastelemaan ja kuvaamaan ja ihmetellä lisää suuria muurahaiskekoja. Samalla ehdimme kävellä jo toisen kerran harhaan. Harhaan kävelyä oli kertynyt onneksi vasta yhteensä puoli kilometriä.
Perinteiseksi retkeilyherkuksi on minulla ehtinyt muodostua mahtava Snickers-pelti, mitä olen tehnyt mukaan nyt melkein kaikille vaelluksille ja joillekin päiväretkille. Se on täynnä rasvaa ja sokeria, parasta mitä voi raskaalla vaelluksella syödä herkkuna kahvin kanssa! Sitä nautimme tälläkin vaelluksella jokaisen kahvin kanssa. Vaelluksilla harvoin ehtii tai edes jaksaa syödä sen verran mitä kuluttaa, niin korkeiden kaloripitoisuuksien ruuat ovat valttia.
Heti kun saimme syötyä ja leiriydyttyä käperryimme riippumattoihin loikoilemaan. Taisimme ehkä nukahtaa hetkeksi rentouttavaan sateen ropinaan. Pidimme sadetta koko loppuillan. Lähistölle leiriytyi toinenkin seurue sadetta pitämään. Taas vähän ennen yhdeksää menimme nukkumaan ja nukuimme kellon ympäri.
Loppuvastus: matka Seitsemisen Torppaan
Aamu alkoi erittäin mukavasti lämpimistä makuupusseissa ja riippumatoissa keikkuen. Sadetta ei näin aamusta ollut. Kahvi ja Snickers-pelti maistuivat täydellisiltä. Voiko aamu enää paremmin alkaa?
Oli aika lähteä taas liikkeelle. Virkatietä kulkiessamme luulimme, että pahin pätkä tietä oli takanapäin. Olimme kuitenkin väärässä. Pahin oli tässä, suoraan edessämme. Olimme tulleet jo Multiharjun ohi. Välillä lunta oli yli polven, välillä vähemmän. Polulle oli pakkaantunut reilusti lunta ja polun vierustat olivat kasvaneet tiiviisti kiinni. Välillä lumihanget vaihtuivat suuriin lätäköihin. Tilannetta ei auttanut yhtään se, että pitkospuut oli korjattu pois ja uudet olivat polun vieressä sikin sokin odottamassa asennusta.
Polku alkoi tuntua niin hidaskulkuiselta, että usko meinasi loppua. Laitoin jo Tommille meidän sijainnin Hirviharjun ja Tulusmäen välissä ja selitin reitin, jos ei päästä saman illan aikana perille. Akkuakaan ei ollut enää paljoa jäljellä. Meno alkoi olla jo niin epätoivoista ja hikistä, että päätimme ottaa lounastauon. Käytimme veden viimeiset rippeet ruokaan ja juotavaksi. Tällä tahdilla hikoillaan varmaan litroja ulos lumihangessa tarpoessa ja lisävesi ei olisi pahitteeksi. Harmi vaan, että se on nyt loppu. Perille olisi teoriassa enää viitisen kilometriä, mutta käytännössä edelliset viisi kilometriä olivat tuntuneet tuhottoman pitkiltä.
Lounastauon jälkeen meno alkoi helpottaa, sillä teimme totaalisen suunnitelman muutoksen ruuan virkistämillä aivoilla. Päätimme lähteä polulta metsään, sillä se näytti kuivemmalta. Kävelisimme polun lähettyvillä metsän puolella kunnes ehkä jossain kohti polku olisi taas käveltävissä.
Päiväksi oli luvattu tihkusadetta ja sitä se olikin. Välillä yltämme pyyhkäisi sadekuurot. Olimme onneksi keksineet virittää Ellin rinkkaan sadesuojaksi riippumattoja suojanneen tarpin. Matkamme jatkui metsän suojissa vähän nopeammin mitä lumisella polulla.
Matkalla oli paljon kierrettävää, lunta ja kosteikkoja. Onneksi pikkuhiljaa alkoi helpottaa ja matkantekotahti kiristyä. Maasto kävi kuivemmaksi, kun pääsimme kulkemaan vähän korkammalle. Kello oli jo kolme ja matkaa linnuntietä olisi vielä jäljellä noin kolmisen kilometriä. Elliä alkoi puuduttaa, kyseli jo että paljonko vielä. Kerroin määrän ja hän päätti, että tasalta ollaan perillä ja silloin hän ottaa litimärät sukat jalasta pois. Laitettiin jonon eteen epätoivoisin ja saatiin matkavauhti sopivaksi. Loppumatka mentiin melkein juoksua. Muutamaa minuuttia vaille tuliin polkua pitkin suoraan Seitsemisen torpan pihaan. Elli istahti alas ja puristi sukistaan vettä. Nauratti. Se oli siinä! Astuimme sisälle lämpöiseen torppaan. Kaikkialla oli nättiä ja lämmintä! Elli lähti heti lämmittämään saunaa ja minä valmistauduin suihkuun. Kaverit olisivat täällä noin parin tunnin päästä ja sitten alkaisikin ihan erilainen vaihe tätä reissua, sellainen mistä useimmat ihmiset pitävät.
Ruokaa ei enää ollut jäljellä, niin joimme kupposet teetä suihkun jälkeen. Lämmin juoma tyynnytti edes jotenkin nälkää. Kyttäsimme jatkuvasti ikkunasta, että milloin kaverit saapuu. Tommia oli jo kamala ikävä. Kuuden aikoihin näimme auton kaartavan pihaan ja juoksimme paljan jaloin vastaan. Ihmisiä!! Kavereita!! Muut menivät sisälle purkamaan kamppeitaan ja lähdimme Lauran ja Ellin kanssa hakemaan Milaa Tampereen juna-asemalta. Haimme Milan lisäksi Hesburgerista vähän evästä ja ajoimme takaisin torpalle. Palju oli jo lämpenemässä ja sauna kuumana. Vietimme erittäin rentouttavan illan Seitsemisen torpassa sanoen ja paljuillen. Seuraavana päivänä kävimme porukalla kiertämässä Aarnipolun, otimme paljon kuvia, saunoimme ja paljuilimme lisää ja söimme erittäin hyvin. Pitkästä aikaa, tässä koronan keskellä, oli äärettömän mukava nähdä porukalla ystävien kesken. Tällaisista rennoista viikonlopuista ja vaelluskokemuksista saa uskomattoman paljon voimaa arjen haasteisiin.
Kesältä on vielä monta mahtavaa retkitarinaa julkaisematta. Koitan ehtiä saada edes muutaman viikon välein aina yhden postauksen valmiiksi. Ensi tarinointiin siis!
Ps. Parin viikon sisään alkaa olla ihan mahtava ruska Keski-Suomessa. Suosittelen kaikille Etelä-Konneveden kansallispuistoa, korkeuserojen takia ruska on siellä aivan mahtavan näköinen, kun näkee niin pitkälle värien kauneuteen. Lisäksi Vuorilammesta heijastuu kauniisti ruskainen metsä kallion päällä. Muutamat ruskakuvat löydät myös tästä postauksestani.
RETKIAPINA 