RETKIAPINA

En ollut koskaan kokenut mitään tällaista. Se oli todellinen myrskyn mahti. Tuulen voimaa oli hankala käsittää, puhumattakaan ympäröivästä valkeudesta, kokonaisvaltaisesta maiseman katoamisesta ja järkyttävästä metelistä. Eteenpäin ei nähnyt muutamaa metriä pidemmälle ja tuulen ääni peitti kaiken alleen. Myrsky sulki meidät valkoiseen kuplaan. Olimme eristyksissä. Kokemus oli mykistävä ja jotain, minkä tulisin muistamaan aina.

Tämä oli toinen yrityksemme Haltille ajankohtana 27.2. – 4.3.2023. Viime syksynä pääsimme juuri avotunturiin asti, kunnes kuume veti meidät molemmat mataliksi ja sai palaamaan takaisin puurajan alle. Seuraavaksi yöksi raahauduimme hotelliin. Nyt tilanne oli periaatteessa sama. Ulkona tuuli järkyttävällä voimalla ja olimme taas jumissa ja epäonnistuneita. Erona edelliseen oli se, että tilanne oli erittäin vaarallinen lumimyrskyn vuoksi. Emme voineet kääntyä takaisin, mennä hotelliin tai keskeyttää vaellusta. Nyt oli oltava rauhassa paikoillaan, pitää myrskyä ja odottaa.

Huolellinen valmistelu ei takaa suunnitelmien toteutumista, mutta auttaa selviämään hengissä

Olimme tehneet retkivalmisteluja useamman viikon verran. Ruuat oli kuivattu, varusteet huollettu, reittisuunnitelmat tehty ja säätä seurattu. Turvallisuussuunnitelmaa oli laadittu edeltävät kuukaudet ja kaikki mahdolliset skenaariot oli käyty läpi. Tarpeelliset varusteet oli hankittu ja loput lainattu. Koimme olevamme valmiita.

Viimeisin epäonnistuminen kaihersi katkerasti mieltä. Olimme tällä kertaa molemmat säästyneet sairasteluilta ja reissuun lähdettiin innostuneina, keho ja mieli virkeänä. Epäonnistunut syksyinen yritys Haltille kaihersi mieltä ja odotimme innolla revanssia. Tietenkin lähtöstressiä oli jonkin verran ilmassa ja se kulminoitui minulla siihen, että olin unohtanut retkelle tarkoitetun jäätelopaketin kotiin. Harmittelin jäätelöpakettia tunnin ajan. Tommi lohdutti, että on ehkä ihan hyvä että stressi purkautuu tällä tavalla.

Olimme välietapilla Tommin vanhemmilla Karstulassa ja oli viimeinen aamu Keski-Suomessa. Juttelimme aamupalapöydässä pitkään tuntureilla sattuneista lumimyrskyistä. Tommin isä kertoi, kuinka autiotupaa etsinyt poromies oli vain muutaman sadan metrin päässä tuvasta, muttei sitä myrskyn vuoksi löytänyt ja päätti turvallisuusyistä jäädä moottorikelkan viereen yöpymään, ettei eksyisi enempää. Mietimme porukalla sitä, kuinka tärkeää on pysähtyä ja miettiä rauhassa seuraavaa askelta.

Hiihtovaellus alkaa

Kilpisjärvellä revontulet toivottivat meidät tervetulleiksi ja majoituimme ensimmäiseksi yöksi lähelle parkkipaikkaa. Saavuimme täysin pimeässä ja ensimmäinen talviyö tuntui tuttuun tapaan aluksi nihkeältä, mutta pakkasta ei ollut liikoja. Nukuimme hyvät yöunet, mutta aamulla pakkasimme lähtöstressin vallassa ahkiota. Minun piti ottaa ihan henkinen tauko kamojen järjestelystä. Tommi ramppasi teltan ja auton väliä valehtelematta ainakin kymmenen kertaa. Yritimme mahduttaa yhteen ahkioon mahdollisimman paljon tavaraa. Tommi oli varma, että näkisi tuosta ylitäytetystä roinantäyteisestä ahkiosta painajaista vielä kymmenen vuoden päästä. Meidän taloudesta löytyy toistaiseksi vasta yksi ahkio, joten toisen meistä olisi kannettava loput kamat kevyehköllä rinkalla ja vuorottelisimme sitten tämän ja ahkion kanssa.

Keli oli kaunis ja pakkasta oli vain -15 astetta. Aurinko paistoi. Kipusimme ensin tutulle Tsahkaljärvelle ja pidimme jo ensimmäisen evästauon. Talvella tarvittavien kaloreiden määrä yllättää aina alkuun. Ruokailun jälkeen päätimme lähteä suunnistamaan Kalottireitin mukaisesti Saarijärven tuvalle. Suunnilleen reittiä myötäillen kulki yksi moottorikelkkajälki, joka nopeutti tunturisuksilla etenemistä. Uria pitkin kulkeminen teki hiihdosta äärimmäisen mukavaa ja toi turvallisuuden tuntua.

Valkoisten tunturien lomassa oli jännittävää suunnistaa. Ilmassa oli sellaista reissun alun stressiä. Yhtäkkiä tuntui, ettei omiin taitoihin tai arviointikykyyn uskaltanut luottaa. Pelotti, ettei sitten osaakkaan suunnistaa, hahmottaa etäisyyksiä tai tuntureita toisistaan. Onneksi tunne meni nopeasti ohi. Hidas tunturihiihto ja rytmikäs suksen veto tyynnytti mieltä.

Hiihdimme utuisen vaalean maiseman läpi pitkin järven jäätä Saarijärven autiotuvalle. Uudet tuvat olivat jo rakentuneet paikoilleen, mutta ovet olivat säpissä vielä viimeisiä silauksia odotellen. Pidimme juomatauon tuulelta suojassa uusien tupien takana. Jatkoimme matkaa vielä pikkuisen tuvalta eteenpäin, jolloin tuuli yltyi ja mietimme hetken, että jatkammeko matkaa vai leiriydymmekö jo paikoillemme. Minä halusin jatkaa, mutta Tommi ei. Tuuli voimistui, kello oli viisi iltapäivällä eikä valosaa aikaa ollut enää kovin montaa tuntia jäljellä. Olisin itse halunnut lähteä vielä ylemmäs tunturiin, mutta vähän vastaan hangoitellen suostuin leiriytymiseen.

Leiriytyminen

Čoahpejávrin suunnalta tuuli kovaa kyytiä, joten tutkimme maastoa mistä löytyisi tuulensuojaa antava paikka, mihin ei kuitenkaan kerääntyisi liikaa tuulen tuomaa lunta. Pystytimme leirin huolella, rakensimme varmuuden vuoksi teltan eteen vielä lumivallin, iskimme ahkion ja sukset tukevasti hankeen ja tuplavarmistimme vielä kaiken. Katselimme ilta-auringon värjäämiä tuntureita ja kävimme nukkumaan.

Myrskyn silmässä

Heräsin teltan rytmikkääseen jytinään. Ääni oli tullut unen läpi yöllä ja se kuulosti jo tutulta. Tuuli oli voimakas. Kurkistin ulos teltasta ja hämmästys oli suuri. Näkyvyys ei ollut montaa metriä. Illalla näkyneet tunturit olivat poissa. Kaikkialla oli valkoista taivasta myöten. Aurinko kuulsi hetkittäin sameana pilviverhon takaa, vaikka pöllyävä lumi sai kaiken sumeaksi.

Verkkoyhteys leiripaikassamme oli pätkittäinen. Napsautin puhelimesta lentotilan pois päältä ja huomasin, että olin yön aikana saanut rajun sään hälytyksen. Olin tarkistanut seuraavan neljän päivän säätiedotuksen automatkalla ennen Kilpisjärvelle saapumista, eikä tuuliennusteet näyttäneet vielä silloin kuin maksimissaan 7 m/s kovimmissa puuskissa. Yritin tarkistaa päivitetyn säätiedotuksen, mutta netti pätki. En saanut sivua toimimaan ja päätin sitten herätellä makeasti nukkuvaa Tommia.

Hösötin tokkuraiselle Tommille innoissani aamun havainnoista. Aamukahvin lomassa sain säätiedotuksen toimimaan. Luin siitä ääneen, että koko päiväksi oli luvattu voimakasta tuulta, joka vain yltyisi iltaa kohden. Ennusteen mukaan tuulen nopeus olisi 25m/s ja puuskat vielä voimakkaampia. Aamukahvihetki loppui lyheen. Olimme sekunneissa ulkona teltasta. Tuuli puhisi jo voimakkaana, kuten teltan liikehdinnät olivat enteilleet.

Ulkona sai taistella kaikin voimin, että pysyi edes pystyssä saatikka pääsi muutamia metrejä eteenpäin. Tuuli piiskoi, erotti meidät muusta maailmasta eikä tuntenut mitään armoa. Koko teltta heilui ja piti järkyttävää meteliä. Teltan sisällä desibelit näyttivät arvoja 78-85 väliltä. Korvissa soi, sillä meteli oli jatkuva, eikä tuuli hellittänyt edes sekunniksi. Kun myrskytuulessa heiluvaa telttaa katsoi, tuntui kuin sitä olisi raahattu täyttä vauhtia lentokoneen perässä.

Varmistimme kolmannen kerran kaikki teltan kiinnitykset, vahvistimme lumivallia, lapoimme lunta teltan reunoille, tarkistimme tuulen suunnan telttaan nähden ja koetimme vielä, että sukset ja ahkio pysyvät varmasti tuulessa pakoillaan. Sitten palasimme telttaan odottamaan.

Tässä me sitten istuimme, pienessä vihreässä tunneliteltassa odottaen, että myrsky hellittää. Enää en ajatellut Haltia, vaikka tämänkin retken tarkoitus oli päästä sinne. En ajatellut arjen murheita. Asiat, jotka olivat tuntuneet kotona suurilta, eivät tuntuneet enää yhtään miltään. Tuntui, että olimme ainoat ihmiset tässä jatkuvassa myrskyn ja whiteoutin maailmassa. Nyt olin paikoillani, aistit valppaana ja erittäin läsnä. Vaihdoin istuma-asennosta selälleni makaamaan. Tuijotin teltan vihreää kattoa ja sen raivokkaita liikkeitä. Pidimme Tommin kanssa tunnelmaa yllä ja juttelimme mukavia. Olin saanut pätkittäisestä yhteidestä huolimatta läpi viestin huolestuneille kotijoukoille, että olimme leiriytyneet myrskyn ajaksi ja kaikki oli hyvin. Myrskystä selviytyminen oli ainut asia, millä oli nyt väliä. Olo oli päättäväinen ja mieli tyyni, vaikka kaikki muu myrskysi telttanaruja myöten.

Odotimme, odotimme ja odotimme. Lumi oli märkää. Sää oli tippunut suojakeliksi. Teltasta poistumista vältettiin viimeiseen asti, etteivät kaikki vaatteet menneet täysin märiksi. Teimme lounasta, sitten illallista ja sitten taas odotimme. Kuuntelimme vihreän telttakangaan monotonista huminaa ja tuijotimme sen väpätystä.

Kaksi vuorokautta on pitkä aika paikoillaan. Ensimmäinen puoli vuorokautta meni ihmetellessä. Silloin kaikki oli vielä uutta ja jännittävää. Sitten alkoi puuduttaa. Kummastutti, miten tuuli vaan jaksoi ja jaksoi. Mistä sitä tuulta oikein riitti? Jatkuva meteli kyllästytty. Teltassa ei ollut paljonkaan tilaa. Ulos ei voinut katsella huvikseen. Mukana ei ollut kirjaa tai pelikortteja, eikä puhelimessa ollut akkua tuhlattavaksi. Onneksi meillä oli kuitenkin toisemme juttukaverina. Silti olimme pitkiä aikoja ihan hiljaa.

Koska lumi oli märkää, teltasta poistumista oli vältettävä viimeiseen asti. Ei ollut varaa kastella kamppeita, nimittäin ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka pitkään teltassa pidetään myrskyä. Päivä, pari, viikko? Heti kun teltan oven avasi, absidiin tuiskutti tuutin täydeltä. Kävimme kerran päivässä tarpeillamme ja loppuajan pidätimme.

Bensakeitin syttyy tuleen

Emme olleet vielä koskaan käyttäneet bensakeitintä teltan sisätiloissa. Nyt sitä olisi pakko käyttää myrskyn vuoksi. Meillä oli mukana ystävän lainaama Soto Muka Stove bensiinikeitin. Emme olleet varmoja, kuinka paljon keitin tuottaa häkää, joten teimme hätäratkaisun ja kaivoimme suoraan teltan suuaukon eteen kuopan ja rakensimme viereen korkean ja tukevan lumivallin, että keitintä pääsi käyttämään juuri ja juuri teltan ulkopuolella.

Pidimme teltan oven auki samalla kun kokkailimme, sillä teltan tuulipäädyn tuuletusaukko oli lumen peitossa. Lunta pakkautui hyttysverkkoa vasten tukkien ilmanvaihdon. Verkkoa ei voinut avata, sillä kaikki tuulen pieksemä lumi olisi satanut suoraan telttaan makuupussien päälle. Lunta satoi reilusti sisään avonaisesta ovesta ja koko absidi humisi. Onneksi tuuli puhalsi hiukan viistosti juuri teltan oven vastakkaiselta suunnalta, mikä helpotti kokkailuja.

Lumivallista ja kuopasta huolimatta keittimen päälle satoi koko ajan lunta. Keli oli nollan tuntumassa ja kaikkialla oli kosteaa. Tommi keitteli lunta ja minä istuin sisäteltassa pitäen seuraa. Tommi sammutti keittimen hetkeksi ja kaatoi keitetyt vedet juomapulloihin. Hän alkoi valmistaa uutta erää ja naksautteli bensakeitintä takaisin päälle. En tiedä mikä meni vikaan, mutta luultavasti keitin siirrettiin liian nopeasti työtilaan. Ehkä myös lumi ja kosteus vaikutti asiaan. Koko bensakeitin leimahti liekkeihin ja Tommi itse asianomaisena jäi tuijottamaan lieskoja.

Itse seurasin sivusta enkä siksi ollut niin tapahtumien shokeeraama ja huusin Tommille napakasti että ”SAMMUTA SE!!!”. Äänikomennon ohjaamana Tommi sai päänsä selvitettyä ja keittimen nopeasti pois päältä. Tuli sammui muutaman sekunnin kuluttua, kun bensan syöttö loppui. Hetki puhalleltiin ja tarkistettiin vahingot. Keitin näytti vahingoittumattomalta eikä mikään ollut kärsinyt palosta. Rauhoittelin meitä kumpaakin, ettei tässä ole hätää, meillä on kaasukeitin kaiken varalta mukana ja voimme kohta testata keitintä uudestaan. Kun koetimme keitintä uudestaan, se toimi moitteetta.

Kohtaan kaikki vaikeimmat haasteet mielelläni Tommin kanssa. Meidän tiimityössä on ihan erityinen piirre: kun toinen epäröi, toinen on vahvempi ja kun toinen kiirehtii, toinen rauhoittuu. Olen huomannut sen äärimmäisen tärkeäksi monissa vaikeissa tilanteissa. Siksi meidän on helppo retkeillä vaativilla reissuilla yhdessä. Sopivasti rohkeutta ja järkeä.

Tyyni aamu

Ensimmäinen ajatukseni oli hiljaisuus. Lopulta se hiipi kunnolla tajuntaan. Oli tyyntä. Ensimmäistä kertaa 50 tuntiin oli hiljaista. Olimme siis viettäneet myrskyssä yli kaksi vuorokautta eli yhteensä kolme yötä samassa paikassa. Oli vielä hämärää, mutta nyt kaukana häämöttävien tunturien takaa kajasti auringon ensimmäiset säteet.

Tuntui taivaalliselta päästä kävelemään ulkona. Tunsin olevani aivan toisessa maailmassa, kauniissa ja rauhallisessa sellaisessa. Satumaassa. Ilma oli kirkas ja kaukana siintävät tunturit näkyivät taas samaan tapaan mitä ensimmäisenä iltana. Saarijärven uudet tuvat näkyivät horisontissa. Yhtäkkiä kaikki se meteli oli poissa, teltasta pääsi vaivattomasti ulos ja ulkona pystyi pystyssä taistelematta. Ihan kuin raskas paino olisi nostettu pois kehon päältä. Oli rauhallista ja pystyi hengittämään.

Säntäsin ulos heti heräämisen jälkeen. Kuljin kantavaa hankea pitkin pienelle kumpareelle kuvaamaan auringonnousua. Vasemmalla näkyi vanha Saarijäven autiotupa. Tommi tuli perässäni höyryävien kahvikuppien kanssa. Olin nähnyt yöllä kummallisia unia. Näin unta koirasta, jonka pelastin lumimyrskystä ja kuulin unessani moottorikelkan äänet myrskyn seasta. Kävellessäni kumpareelle näin moottorikelkan jäljet kymmenen metrin päässä teltasta. Jälkien oli pakko olla tuoreet, sillä myrskytuuli olisi pyyhkinyt kaiken hetkessä pois.

Päästessäni kumpareen päälle, näin autiotuvan pihaan, jossa käyskenteli musta saluki. Merkillistä. Katsoin koiraa aivan ihmeissäni. Koira katsahti minua ja käänsi päänsä pois. Juttelin sille lempeästi, mutta olin niin kaukana ettei se kuullut, eivätkä vinttikoirat paljon vieraista välitä. Ihmettelin, miten koira on selvinnyt myrskystä ja ajattelin nähneeni enneunia. Muutaman minuutin kuluttua pihapiiriin ilmestyi kuitenkin koiran omistaja ja koira hyppeli onnellisena takaisin sisälle isäntänsä kanssa.

Suunnitelmat uusiksi vielä kerran

Kaikki varusteet olivat märkinä. Onneksi keli tarjosi aurinkoa ja saatiin kaikki kamppeet kuivamaan aamupalan ajaksi. Lämpöteho katoaa nopeasti untuvasta sen ollessa märkä. Haltin valloitus unohdettiin jo myrskyä pitäessä, mutta vielä eläteltiin toivoa helpommasta loppuretkestä.

Tuntui hyvältä olla liikkeellä. Keli oli alkuun mainio ja tunnelma katossa. Ahkio tuntui raskaalta vetää, mutta siihen tottui. Myrskyn pitäminen teltassa oli ollut yllättävän raskasta keholle. Haaveissa oli päästä Meekonlaaksoon, riippuen siitä miten matka taittuu. Tai johonkin itään päin, syvemmälle erämaahan. Guonjarjohka (kulkee myös nimellä Kuonjarjoki) olisi matkan varrella, jos suunnitelmia täytyisi muuttaa.

Noin tunnin hiihtämisen jälkeen tuuli alkoi ujeltaa ja pöllyttää ilmaan lunta. Edessä oleva maisema katosi, samoin sivuilla olevat tunturit. Suunnistus meni hetkittäin kompassin suunnalla ja takana olevien maisemien avulla. Opastetun talvireitin merkkikepit katosivat pöllyävään lumeen. Välillä merkitty reitti näkyi hetken, välillä se katosi. Jännitys alkoi palata. Tuleeko taas uusi myrsky? Pitäisikö teltta nyt pystyttää, että selviämme? Olimme edelleen myrskyn väsyttämiä. Emme halunneet sitä uudestaan.

Tunsin stressin nousevan. Epäilimme, että Guonjarjohkan autiotuvalle ei voinut olla enää pitkä matka. Tommi arvioi, että tuulen voima on niin suuri täällä korkeammalla tunturissa, ettei teltta välttämättä kestäisi. Emme voi leiriytyä nyt. Kaikkialla näkyi kiviä ja lumitilanne näytti olevan vähäinen. Tuuli oli tässä kohtaa voimakas. Päätimme jatkaa tuvalle asti. Keskityin kaikilla voimillani, että saan vedettyä raskasta ahkiota kovassa tuulessa. Nyt oli aika taas tutulle liikemeditaatiolle. Keskityin kehon liikkeeseen ja jokaiseen suksen vetoon. Jaksan, koska on jaksettava.

Puskimme tunnin myräkässä, mutta pääsimme perille. Tupa tuli vastaan nopeasti, mutta aika tuntui liikkuvan hitaasti tuiverruksessa. Olimme taas hetken aikaa kuplassa, mutta oli oikea päätös jatkaa. Keli selkiytyi hieman, kun tupa oli saavutettu. Kävimme tarkistamassa tuvan ja siellä istui neljä väsyneen oloista retkeilijää. Tervehdin heitä ja sain vastaukseksi vaimeaa muminaa ilman katsekontaktia. Minulla on joskus reissuilla vähän samanlainen moodi päällä. Kun viettää monta päivää ilman ihmiskontakteja, on ensin vaikea suhtautua neutraalisti ihmisiin. Yleensä seuraavana aamuna on jo tokeentunut ja juttu luistaa. Päätimme antaa heille tilaa ja jäädä vielä telttailemaan ulos, sillä varusteet olivat ehtineet kuivua hyvin aamun varustehuollossa.

Viides talviyö teltassa

Säänmuutoksen tuoman adrenaliiniryöpyn avulla oli helppo lähteä pystyttämään telttaa. Puolivälissä leiriytymistä adrenaliini alkoi ehtyä ja väsymys painaa. Kun teltta saatiin valmiiksi, lumivallit kaivettua ja sisätilat minttiin, istuin alas telttaan ja mietin ääneen, miksi helvetissä teen tätä itseni kiduttamista. Voimat oli loppu, olin hikinen ja kylmissäni. Mietin pitkään, että onkohan minusta sittenkään talviretkeilijäksi. Tommi muistutti, että nyt taitaa olla verensokerit alhaalla ja ehdotti, että aloitetaan illalliskokkailut ja vedensulattelut. Näin teimme. Muutaman tunnin kuluttua loikoilin onnellisena makuupussissa ja mietin kuinka hienoa elämä tunturissa on.

Aika kääntyä takaisin

Aamu Guonjarjohkalla oli kaunis. Tuuli oli poissa ja aurinko paistoi. Olo oli hyvä, joskin hiukan väsynyt viidennen maastoyön jäljiltä. Aamu lähti käyntiin hitaasti. Pohdimme vaihtoehtoja. Meillä ei ollut montaa päivää enää jäljellä. Jos nyt sattuisi uusi lumimyrsky, ei aika riittäisi ja myöhästyisimme molemmat töistä. Olimme kyllästyneet jatkuvaan jännitykseen, tuuleen ja näkymän peittymiseen. Nyt kun vielä ehdimme, oli hyvä palata takaisin.

Matka Guonjarjohkalta Saarijärven autiotuvalle meni rauhallisissa merkeissä. Keli pysyi aisoissa. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana meillä oli monta tuntia hyvä sää, seurasimme huolettomasti merkattua talvireittiä vähän sivumpaa, huiputimme muutamia pieniä tuntureita ja laskimme nauraen alas rinteitä. Tunsin olevani pieni hobitti suuressa jännittävässä satumaassa. Tunsin eläväni unelmani toteen.

Ensimmäinen yö sisätiloissa lämpimässä Saarijärven autiotuvassa

Istuimme ensin tuvan pihaan makuualustan päälle ja mietimme, mikä on seuraava siirto. Nukummeko vielä kuudennen yön ulkona vai menemmekö sisälle. Söimme ulkona lounasta ja saksasta kotoisin oleva mies tuli juttelemaan ja kyselemään, olemmeko tulossa tupaan yöksi. Hän vaikutti ystävälliseltä. Lounaan jälkeen alkoi väsyttää ja päätimme valita helpon lenkin ja mennä tupaan yöksi. Tuntui hurjalta marssia varusteiden kanssa johonkin lämpimään.

Koska kylmää ei tarvinnut sietää tai leiriä pystyttää, kehossa oli ylimääristä energiaa. Ripustimme varusteet kuivumaan ja säntäsimme takaisin ulos hiitämään ja kuvaamaan maisemia. Räpsin kuvia sen minkä kerkesin ja jankutin kuin rikkinäinen levy: upeeta, upeeta, wau, en kestä, upeeta!

Hiihdin Tommin kanssa pienen kohouman päälle. Olin jo maiseman mykistämä, mutta näin jotain. Ensin ajattelin, että ne olivat kiviä. Sitten tunnistin liikettä. Auringon värittämillä tuntureilla oli satoja poroja. Katselimme porolauman liikkeitä ja seurasimme sivusta, kun niitä ohjattiin alemmas laaksoon korkeilta tuntureilta. Olisi tehnyt mieli mennä lähemmäs seuraamaan tapahtumia, mutta se olisi varmasti vain häirinnyt poroja ja poromiehiä. Porot lipuivat rauhallisen hitaasti pitkissä letkoissa kiemurrellen kohti tasaisempia maita.

Tarinoita tuntureilta

Sitä luulisi, että aamu lähtee rivakasti liikkeelle, kun saa herätä plusasteiden puolella. Näin ei valitettavasti ollut. Aamu meni yhtä hitaasti kuin kaikki muutkin aamut. Hitaan aamun vuoksi tapasimme kuitenkin yksin liikkeellä olleen keski-ikäisen miehen ja saimme kuulla jännittäviä tarinoita tuntureilta. Mies oli tullut ensimmäistä kertaa hiihtovaellukselle Käsivarren erämaahan.

Mies oli ollut samassa myrskyssä meidän kanssa ja ilmeisesti noin kilometrin päässä telttapaikastamme. Hän seurasi merkittyä talvireittiä uudelle Saarijärven tuvalle ja tajusi, etteivät tuvat olleet vielä käytössä eikä sisälle päässyt. Mies oli hädin tuskin päässyt reittimerkkejä seuraten tuvalle, sillä merkit katosivat myrskyssä. Kun hän oli merkkien keskellä, taaempana ollut merkkikeppi oli kadonnut myrskyyn eikä edelläolevaa vielä näkynyt. Hän kertoi, että oli alkanut nähdä telttakeppejä siellä, missä niitä ei oikeasti ollut. Myrsky temppuili mielen kanssa. Oli vaatinut suurta tahdonvoimaa pitää itsensä rauhallisena ja luottaa siihen, että perille päästään. Häntä oli jännittänyt, mutta reittimerkkejä huolellisesti seuraten mies oli päässyt perille uudelle tuvalle. Miehellä oli kuitenkin edessään vielä matka uudelta tuvalta käytössä olevalle vanhalle tuvalle.

Mies kertoi, että oli onneksi ostanut juuri ennen reissua Garminin InReach satelliittiviestintälaitteen ja päätti suunnistaa sen avulla vanhalle Saarijärven tuvalle. Valitettavasti näiden tupien välissä kulkee sulana virtaava joki. Mies oli uponnut jokeen ja saanut rämmittyä siitä pois. Ilmeisesti kohta ei ollut syvä, mutta hän oli säikähtänyt kovasti. Mies kertoi, että hänen ainoa ajatuksensa oli, ettei halua kuolla tähän jokeen. Onneksi tupa oli jo lähellä ja mies pääsi kuivaamaan varusteensa ja lepäämään.

Tuvalle oli myöhemmin saapunut vinttikoiran kanssa kulkenut mies, joka oli suunnistanut myrskyssä kuulemma pelkkien tunturien kaltevuuksien avulla, sillä alue oli hänelle tuttua. Koira oli kulkenut vapaana vierellä, mutta se oli saanut kesken reissun tarpeekseen, pysähtynyt ja jäänyt kiepille lumihankeen. Mies oli etsinyt koiran ja ottanut sen mukaan. En enää muista, oliko mies nostanut koiran ahkioon vai kantanut sen itse. Tämä oli ilmeisesti se sama tumma saluki, jonka näin kaukana vanhan Saarijärven tuvan pihassa myrskyn jälkeen.

Tämä samainen yksin hiihtänyt mies kertoi meille myös, että Kilpisjärveltä oli evakuoitu helikopterilla hypotermiassa oleva espanjalainen retkeilijä. Retkeilijän teltta oli revennyt. Asia oli mainittu myös kyseisen tuvan vieraskirjassa. Teltan riekaleita oli löytynyt pitkin maata. Ilmeisesti teltta ei ollut soveltunut Käsivarren ryöpytykseen. Evakuoinnin jälkeen pelastajat olivat ajaneet moottorikelkoilla pitkin Käsivarren reittejä ja tarkastaneet, että kaikki ovat ehjillä teltoilla ja turvassa. Lumimyrskyn vuoksi yksi kelkkailija oli kuitenkin eksynyt hetkeksi, mutta onneksi mitään ei ollut sattunut. Tämä selittäisi aamulla telttamme lähettyviltä löytyneet moottorikelkan jäljet.

Tapasimme Saarijärven tuvan pihassa toisenkin miehen. Hän oli perheensä kanssa varaustuvan puolella. Illalla jäin hänen kanssaan juttusille, ja hän kertoi, että Saanalla oli mitattu myrskyn aikaan tuulennopeudeksi paikoin 40-50m/s. Mies kertoi myös, että Kilpisjärven raskaan kaluston liikenne oli pysähtynyt teiden laitaan ja levikkeille, sillä myrskytuuli oli niin kova, ettei rekoilla ollut turvallista ajaa.

Äitini vahvisti samoja tarinoita, sillä oli katsonut kiinnostuneena uutisia. Myöhemmin myös Metsähallituksen Luontopalvelut tiedotti, ettei Käsivarren erämaahan ole aloittelijoilla asiaa ja että alkuvuodesta alueelta on tehty useita evakuointeja. Retkeltä palattuamme huomasin somesta, että samoina päivinä oli myrskynnyt myös Sarekissa ja että Käsivarressa oli ollut muitakin telttailijoita. Oli hauska ajatella, että olimme kaikki olleet pitämässä samaa myrskyä.

Takaisin kotiin

Olimme hiihtämässä Saarijärven tuvalta päin ja palaamassa Kilpisjärvelle. Ja tietenkin taas whiteoutissa. Nyt alkoi jo riittää. En jaksaisi enää yhtäkään lumipyryä, joka peittää kaiken. Onneksi takana olevat maisemat näkyivät ja suunnistimme taas tuttuun tapaan niiden avulla. Olimme poikenneet talvireitiltä ja päättäneet koetella taas suunnistustaitojamme ja kulkea omia reittejä kohti Saanaa.

Aamupalana oli valmiskuivamuonaa, joka ei maistunut miltään. En saanut syötyä tarpeeksi. Tämä aiheutti pakkasessa hiihdellessä energiavajeen, enkä saanut enää oloa lämpimäksi, vaikka hiihdin ahkion kanssa ylämäkeen untuvatakki päällä. Pidimme tauon lähellä Norjan rajaa ja tankkasimme kuumaa juomaa ja energiaa. Laitoin vielä toppashortsit päälle varmuuden vuoksi. Tovin kuluttua lämpö alkoi palata kehoon.

Kun pääsimme Tshahkajärvelle, emme halunneet jäädä enää yöksi tunturiin. Olimme saaneet tarpeeksemme. Nyt on nähny valkoista niin monessa muodossa, että enempää en juuri tähän hetkeen tarvitse. Ajoimme Kilpisjärveltä suoraa kyytiä kotiin Jyväskylään. Olimme perillä kuuden aikaan aamulla. Tuntui aika mukavalta mennä omaan sänkyyn nukkumaan.

Loppukaneetti

Emme päässeet Haltille tälläkään kertaa. On ollut hurjaa kuulla muiden onnistuneita, huolettomia ja helppoja kokemuksia Käsivarren erämaasta. Meille tilanne oli ihan toinen. Kelit eivät meitä suosineet. Toisaalta, lumimyrsky on ikimuistoinen kokemus. Tommista kokemus oli mahtava, ainakin sen jälkeen kun huomasi että teltta todellakin kestää ja koska sen sai pystyttää rauhassa ja hyvissä ajoin. Aina näin ei ole. Kun ruokaa oli reiluksi viikoksi mukana ja polttoainetta riittävästi, oli mieli rauhallinen teltan pauhusta huolimatta.

Tämä jos joku on reissu, jonka muistaa koko ikänsä. Olin lumimyrskyssä puolisoni kanssa. Koin armottoman luonnon. Sain kokea kuvankauniit tunturit ja uskomattoman upeat auringonlaskut ja -nousut. Hiihdin vapaana avotunturissa ja elin seikkailijan elämää. Tätä kun saisi elämäänsä enemmän.

Halti, yritämme joskus vielä kolmannen kerran.

Seuraaviin seikkailuihin!