RETKIAPINA

Makasin teltan pohjalla. Kurkkuun sattui. Pää oli täynnä räkää. Telttakankaaseen ropisi rytmikkäästi räntäsade. Tuijotin pisaroita. En saanut unta. Olin ollut valveilla jo aamun ensimmäisestä valonpilkahduksesta alkaen.

Minähän en ole koskaan kipeä! En kertakaikkiaan ikinä. Siitähän oli jo yli kolme vuotta, kun viimeksi sairastin mitään flunssaa, kuumetta tai mitään muutakaan pöpöä. En edes muista, miltä sairastaminen tuntuu. Ajattelin muuntuneeni yli-ihmiseksi, joka ei enää koskaan sairasta.

Maatessani makuupussin uumenissa kuumeen kourissa tajusin, että olin ilmeisesti täysin unohtanut, miltä sairastaminen oikeasti tuntuu. En ollut ikinä edes ajatellut, että vaelluksella sairastuminen olisi mahdollista. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä, kun sairastuu tunturissa?

Epäonnistunut syysvaellus Haltille

Reissuvalmisteluja oli tehty edeltävät kaksi viikkoa. Ruuat oli suunniteltu, kuivattu ja pussitettu. Kiertoilmauuni pauhasi kaksi viikkoa taukoamatta. Kamat oli kasassa ja loppukarsinnasta selvinneet, varmasti tarpeelliset varusteet lojuivat lattialla odotellen pakkausta rinkkoihin. Reissun määränpää, Haltin huiputus, oli päätetty jo vuosi sitten. Nyt kuitenkin kaikki oli turhaa, sillä olimme molemmat sairastuneet. Tommi ensin ja minä perästä. Tämän oli tarkoitus olla viikon mittainen elämämme syysvaellus, jolla mestarillisesti huiputamme Haltin.

Olimme varanneet Muoniosta hotellin ensimmäiseksi yöksi, koska halusimme lähteä tälle vaellukselle levänneinä. Tommilla alkoi olla jo hotellilla flunssainen olo. Ajoimme kuitenkin aamulla Kilpisjärvelle. Kävimme kävelemässä Saanan luontopolun (Tommi oli jo silloin aika kalpea) ja majoituimme hämärän tullen ensimmäiseksi maastoyöksi kalottireitin varrelle, Tsahkaljärven rannalle. Valitsimme pimenevässä illassa upean telttapaikan, jolta näimme suoraan Saanalle. Saana oli tummana varjona vasemmalla samalla kuin oranssi kuu kohosi oikealta.

Sairastuin yön aikana, mutta aamun sää oli meille suotuisa. Räkäisestä olostani piittaamatta kaivoin järjestelmäkameran esiin ja lähdin pikavauhtia kuvaamaan ympäröivää luontoa. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ruskaa! Sävyt tuntuivat hohtavan auringossa. Käsittämättömän vahvat keltaisen, ruskean ja punaiset sävyt hallitsivat maisemaa. Kaikki näytti epätodelliselta. Saana kohosi Tsahkaljärven takaa. Tunsin kauneuden sielussa asti.

Kivikkoinen polku lähelle Norjan rajaa

Molemmilla oli flunssainen olo, mutta päätimme aivan täysinä idiootteina, kulkea edes vähän pidemmälle avotunturiin lähemmäksi seuraavaa tupaa. Saimme jonkun ihmeellisen energiapuuskan, jolle ainoana selityksenä keksin säkenöivät ruskan sävyt. Ja olimmehan jo tänne asti tulleet!

Lähdimme matkaan, vaikka pieni epäilys painoi rintaani. Kädet tuntuivat kohmeisilta syksyn viileydessä. Nappasin vaellussauvat avuksi, sulloin rinkan valmiiksi, heitin sen selkään ja lähdin tallustamaan hitaasti Tommin perässä kohti avotunturia. Ensimmäinen kilometri meni kohtalaisesti luonnon sävyjä katsellen.

Keho tuntui raskaalta ja keuhkot väsyneiltä. Energiat oli vähissä, mutta jaksoin kuitenkin kävellä. Polku tuntui vaikeakulkuiselta jalkojen alla. Vaellussauvat tarjosivat tukea. Kaikkialla oli kaunista. Rinkka oli oikeasti kevyt, mutta tuntui siinä hetkessä raskaalta.

Alkoi hämärtää. Reissufiilis hiipui samaa tahtia päivänvalon mukana. Askel raahusti ja maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi. Kompuroin välillä. Onneksi oli vaellussauvat. Vuoroin vaihteleva kivikko, mutalääry ja jatkuva nousu ei ollut mukavaa kuljettavaa.

Olimme kävelleet edellisen leiripaikan luota noin neljän kilometrin matkan, lähelle Norjan rajaa. Sanoin Tommille, että en jaksa enempää. Ja jos jaksaisin, en tiedä jaksanko huomenna enää takaisin. Lähimmälle tuvalle oli vielä ainakin viisi kilometriä matkaa ja silloin matka takaisin autolle olisi linnuntietä jo 10 kilometrin verran, polkuja mutkitellen tietysti reilusti enemmän. Jos kipeä oloni jatkuisi, sieltä olisi vielä vaikeampi päästä takaisin.

Yritimme puolen tunnin ajan etsiä suojaisaa leiripaikkaa kivikon keskeltä. Emme löytäneet sellaista. Tuuli oli yltynyt ja kaikkialla tuntui olevan turvatonta, mutta myös palaaminen näin väsyneenä tuntui inhottavalta ajatukselta. Päätimme kuitenkin kääntyä takaisin ja kävellä sen verran, että pääsemme leiriytymään puurajan alle.

Paluumatkan kuljimme otsalampun kanssa hämärässä. Tuntui, että olisin katsellut oman kehoni suoritusta jostain kauempaa. Olo oli huimaava ja hetkittäin ajattelin, että kuljen avaruuspuku päällä kivisellä kuun pinnalla. Epäilen, että väsymys ja kuume alkoi tässä vaiheessa painaa ja unenomaiset kuvat sekoittuvat todellisuuteen. Matka tuntui äärimmäisen pitkältä ja sillä hetkellä elämäni raskaimmalta suoritukselta. Tommi ehdotti, että voisi kantaa rinkkani mutta en suostunut sillä matkaa ei olisi jäljellä enää pitkästi, vain muutama vajaa kilometri. Vaikka tuntui, että olin lopulta niin poissaoleva omasta kehostani, että seurasin jonkun kaukaisen leffahahmon toimia, pääsimme perille ja leiriydyimme.

Vaelluksen keskeytys

Heräsin aamulla tukkoisena kosteasta teltasta. Lumi oli satanut Saanalle. Ympäröivä maa suli nopeasti pienestä lumikerroksesta. Pää oli niin täynnä räkää, että siinä tuntui paine. Pyörin makuualustan päällä ja toistelin moneen kertaan, etten yhtään tiedä mitä nyt tehdään. Tommi ehdotti hotellia. Kerroin, että haluan mielummin maata teltassa ja olla paikoillani. Sama se on missä sitä sairastaa. Kun olin puoli tuntia maannut sairaana mumisten sekavia, Tommi ilmoitti että on nyt tehnyt päätöksen ja menemme hotelliin. Käski pakkaamaan kamat ja sitten mentiin. Olin päätökseen tyytyväinen. En osannut ajatella järkevästi. Lähdimme kävelemään hitaaseen tahtiin takaisin parkkipaikalle ja tunsin jo, kuinka migreeni tekee tuloaan.

Ymmärsin, että kun sairastuu vaelluksella, ainut järkevä teko on palata takaisin. Jos palaaminen ei ole mahdollista, on pysyttävä aloillaan ja odotettava, että pahin olo menee ohi. Ajattelu ja päätöksen tekeminen voi olla sairaana vaikeaa. Siinä on sellainen epäonnistumisen pelko ja toisaalta ei haluaisi uskoa sitä, mitä oma keho kertoo. Onneksi hetken tuumaustauko auttaa selvittämään päätä ja kuuntelemaan kehoaan. Näinkin yksinkertainen asia voi vaelluksella olla vaikea paikka.

Automatkalla hotellille meni oksennusta pidättäen. Migreenikohtaus oli päällä. Olo oli kuumeinen. Katsoin tien varsilla loistavaa ruskaa ja mietin väsyneenä mielessäni, että olen saanut niin tarpeekseni kaikesta retkeilystä ja kuvottavasta ruskasta enkä usko, että palaan tänne enää koskaan.

Hotellihuoneeseen pääsy oli helpotus. Huoneessa oli hyvin tilaa. Nukuin yön hyvin ja migreenilääke yhdistettynä lepoon helpotti oloa huomattavasti. Heti kun olin vähän levännyt, tunsin jo, että Käsivarren erämaa kutsui taas. Sinne on pakko palata vielä. Halti saa odottaa seuraavaan kertaan!