RETKIAPINA

Kuljimme pitkin paljakkaa. Aurinko laski ja värjäsi maisemaa vaaleanpunaisilla sävyillä, jotka pikkuhiljaa muuttuivat tummemmiksi, violettiin taittaviksi. Kuiva, narskuva lumi äänteli suksen alla. Hanki oli tuulen lujaksi puhaltama. Kylmä viima sai olon kolkoksi, mutta sisälläni hehkui. Suurin haaveeni oli käynyt toteen. Olin vihdoinkin sukset jalassa tunturin huipulla ja ihan oikealla hiihtovaelluksella!

Hiihtovaellusvalmistelut ja kummalliset tunturisukset

Vuoden 2022 maaliskuussa sain työnantajaltani poikkeuksellisesti pidennetyn viikonlopun toteuttaakseni hiihtovaellus-unelmani, vaikka työpaikalla oli sääntö, ettei kukaan saa palkatonta. Neljässä päivässä ei ihan hirveästi ehdi, mutta suurella innolla se kyllä saadaan siihen aikamäärään rutistettua. Tuumasta toimeen, eli ruokasuunnittelut ja kamakartoitukset käyntiin!

Ruokien kuivattelut ja valmistelut aloitettiin perinteisesti viikkoa ennen reissua, mutta hankintojemme kanssa olimme jäljessä. Edeltävänä viikonloppuna ennen reissua kävin hakemassa kahden tunnin ajomatkan päästä Kuopion Partioaitasta viimeisen Savotan Paljakka-ahkion ja ajoin sen kanssa onnessani kotiin. Minä sain tunturisukset äitipuoleltani lainaan, mutta Tommille päätettiin hankkia pikaisesti sukset tori.fi:stä.

Löysimme Jyväskylästä liikunnanopettajan, joka kertoi että hänellä on hyvät tunturisukset kaupan. Kutsui oikein kotiinsa käymään, puhui päämme pyöryksiin riippuliitotouhuillaan ja muilla saavutuksillaan ja sitten lähdimme satasen köyhempinä ja sukset kourassa mykistyneinä kotiin. Muistan vielä varmistelleeni häneltä, että onko nämä aivan varmasti ihan tunturisukset ja hän vannotti että kyllä. Niillä laskee kuulemma paremmin tuntureita alas mitä hänen uusilla Madshusin suksilla. Emme olleet Tommin kanssa vielä koskaan hypistelleet tunturisuksia emmekä paremmasta tienneet joten näillä mentiin.

Illalla fiilis tapahtumasta oli outo. Kävin hakemassa äitipuoleni lainaamat tunturisukset kotiin ja vertasimme suksia keskenään. Tommin ostamat sukset näyttivät jotenkin kummasti joltain 80-luvun laskettelusuksilta ja pikaisella googletuksella asia oli juurikin näin. Voi hemmetti. Meitä oli ehkä vähän vedätetty… Ei ollut enää aikaa, rahaa tai mahdollisuuksia sumplia mitään uudelleen.

Lähdimme liikkeelle heti työpäiväni jälkeen ja jäimme yöksi Kemiin. Tommi oli pakannut autoon kaiken valmiiksi ja reittisuunnitelma hahmoteltaisiin vasta aamulla tai sitten se muotoituisi reissussa. Nukuimme yön Muoniossa ja olimme perillä Pallaksella ennen kolmea. Kävimme vielä Pallaksen luontokeskuksella kyselemässä reittiehdotuksia ja kartoittamassa paikkaa. Päätimme lähteä kesäreittiä pitkin kiipeämään Hetan suuntaan. Reittisuunnitelman kanssa sovittiin, että keksitään matkan varrella aina seuraavan päivän etappi ja mennään fiilispohjalla. Yhtään ei osannut sanoa, paljonko pystyy päivässä etenemään ja neljän päivän aikaikkuna on oikeastaan aika lyhyt kunnon hiihtovalleukselle.

Päivä 1 – Pallaksen luotokeskus – Rihmakuru

Keli oli mitä mainioin! Aurinko paistoi, kovaa pakkasta tai napakkaa tuulta ei ollut. Jännitystä kuitenkin oli, niinkuin kaikilla reissuilla aina alussa on. Tyhjensimme autosta kamppeita ja jännitimme mihin suuntaan oikein tästä lähdemme.

Löysimme suunnan ja nousu alkoi heti, mutta vain jo muutaman kymmenen nousumetrin jälkeen Tommin suksista loppuivat pidot. Onneksi hankikanto oli sen verran kova, että Pallastunturin laelle päästiin suksia kantamalla. Kovaan hankeen oli tallautunut paljon kuljettu polku.

Tauko on talvivaelluksen inhottavin hetki

Pidimme pienen lounastauon tunturin laella kun aurinko tarjosi vielä hyvin valoa. Opin aika nopeasti, että talvivaelluksen kamalin hetki on tauko. Vaikka päälle heittää taukotakin ja ruuat syö ripeästi, ehtii kylmyys hiipiä luihin asti. Hikinen iho päästää kaiken läpi. Vaatii suurta ponnistelua, että riisui lämpimän taukotakin pois ja aloittaa taas hiihtämisen. Hetken oli vilu, mutta äkkiä taas sopiva. Tauon epämukavuus oli pahempi mitä olin kuvitellut.

En ollut vielä koskaan kokenut auringonlaskua talvisilla tuntureilla. Olin siitä vain haaveillut. Hetki oli taikaa. Ensin taivas vilautti kauniin oransseja ja tumman sinisiä sävyjä, jonka jälkeen kaikki alkoi muuttua vaaleanpunaiseksi. Olimme tuntureilla ihan kahdestaan, eikä näköpiirissä ollut mitään muuta elävää. Kaikki oli jäässä ja lumessa, tuulen tuivertamana. Pysähdyimme tunturin laelle mykistyneinä seuraamaan auringon viimeisiä säteitä.

Hämärä alkoi painaa ja tuntureilta oli aika laskeutua alas Rihmakurulle. Kota olisi illan tukikohtamme. Laskeutuminen oli haastavaa pimeässä. Jossain paikoin oli niin jyrkkää, että oli käännettävä valjaat toisin päin ja annettava ahkion mennä edeltä. Kesken laskun, ennen kodalle pääsyä oli maaston muodoissa pieni notkahdus. Pysähdyimme jyrkänteen laidalle etsimään helpompaa reittiä. Tommi alkoi väsyneenä painaa ilman suksia reittä pitkin hangessa väärään suuntaan etsien epätoivoisesti turvallisempaa kulkua. Minä lähdin kiertämään jyrkännettä vasemmalle ja näin helppokulkuisemman pätkän johon huikkasin Tommin seuraamaan.

Rihmakurun kodassa oli kamina ja se lämpeni nopeasti. Paikka oli kuin yöpymiseen tehty, vaikka yöpyminen kodassa ei ollut sallittu. Kota oli suunnattu nykyään päiväretkeilijöiden käyttöön, vaikka aikaisemmin se oli majoittanut yöpyjiä. Jätimme kamat kuivamaan kodan parsille, söimme illallista ja lämmittelimme tuvassa ennen nukkumaanmenoa.

Pimeään maisemaan ilmestyi vihreä hehku. Leiskuvat tuliketut aloittivat tanssinsa taivaalla. Ensin himmeästi, mutta hitaasti vahvistuen. Hanki, rakennukset ja koko maisema pukeutuivat revontulien vihreän sävyyn. Ihmettelin ääneen pitkän tovin, että voivatko revontulet tosiaan olla näin vahvat. Tommi kehui, että oli nähnyt vuosia sitten vielä kirkkaammat. Hän kertoi, että oli myös kuullut niiden äänen, sellaisen kummallisen rätinän.

Päivä 2: Rihmakuru – Hannukuru

Heräsimme kauniiseen auringonnousuun. Maisemaa hallitsivat tunturit ja aamuauringon kultainen valo. Oli hiljaista. Tusin olevani jossain sadussa. Ei tämä voinut olla totta. Hymyilytti. Juuri tällaisesta aamusta olin haaveillut. Oikeastaan, tämä koko reissu oli ollut suurin haaveeni jo muutaman vuoden ajan. Aloittelimme rauhassa aamua, kuivattelimme varusteita ja lähdimme hiljakseen matkaan.

Montellinmajalla pidettiin lounastauko. Yksi etukäteen kuivatetuista ruuista oli ehtinyt mennä jo pilalle ja se oli syömäkelvotonta. Onneksi ruokaa oli reilusti mukana. Taukopaikka oli vilkas ja näimme useita hiihtäjiä. Muutama pidemmän matkan hiihtovaeltaja nähtiin vilaukselta. Istuimme puuliiterin viereen muodostuneeseen lumikuoppaan tuulensuojaan paistattelemaan päivää ja syömään lounasta. Kylmä ei tällä kertaa tullut, sillä olimme viimalta suojassa ja aurinko jo vähän lämmitti.

”Vapaalaskun” huumaa ahkiolla ja tunturisuksilla

Lounaan jälkeen lähdimme taas nousuun. Kohosimme upeaan utuisen valkoiseen maisemaan. Kirkasta sinistä taivasta ei kauaa kestänyt, mutta keli pysyi poutana. Ylitimme tunturit ja laskeuduimme maastossa kulkevaa kelkkareittiä kohti Hannukurua.

Tunturisuksilla ei nyt varsinaisesti vapaalaskua harrasteta, mutta ainakin hetken tunsin sellaista vapaalaskun hurmiota, kun posotin ahkion kanssa loivia tunturinkupeita alas. Tulimme alaspäin jostakin Vuontiskeron ja Kehäskeron väliltä. Alempana rinteessä kasvoi harvaa puustoa. Taivas oli vaalean sininen ja lumi säihkyvää. Tunsin lapsenomaista innostusta laskiessani rinteitä ja enkä ajatellut mitään muuta, kuin että miten siistiä tämä on. Nauratti ja kaikki oli ihanaa.

Sekunnissa matka tyssäsi kuin tiiliseinään. Ahkio koukkasi hiukan toiseen suuntaan ja jäi kiinni pieneen puunrunkoon. Tunsin sekunnin ajan pysähtyneeni paikoilleni ilmaan ennen maahan jysähtämistä, vähän niinkuin jossain männävuosien piirretyssä. En edes ymmärtänyt mitä tapahtuu ennen kuin istuin perseelläni hangessa. Pöllämistyneenä muutaman sekunnin kuluttua ymmärsin mistä oli kyse ja naurusta ei tullut loppua. Tommi oli puikkelehtinyt jo jonnekin kauas edelle. Nopeasti nousin, peruutin ja vapauduin. Sitten jatkoin nauraen ihanaa lumista laskua puiden lomassa pujotellen.

Kusiluikut matkalla

Kuljimme pitkin omia polkujamme metsästä suolle ja löysimme kunnostetun ladun. Koska meillä oli tunturisukset, tai ainakin minulla, emme viihtyneet upottavilla nietoksilla kovin pitkään. Lähestyimme poroerotusaitaa ja näimme ison hiihtovallusjoukon, joilla oli kaikilla samanlaiset varusteet. Oletimme heidän olevan turisteja valmiilla pakettimatkalla.

Ohitimme joukkion ja jatkoimme matkaa latua pitkin. Ei mennyt kauaakaan, kun ladulla alkoi näkyä keltaisia reikiä. Siis aivan keskellä latua. Ja useita! Väistelimme kusireikiä vähän väliä ja ällötti. Miksi ihmeessä nuo ukot eivät kusseet vaikka ladun reunaan jos on niin kova hätä? Tai jos ladun varrelta löytyy melkein kymmenen kusijälkeä, miksi ihmeessä koko seurue ei pysähtynyt kusitauolle? Miksi oppaat eivät neuvoneet näitä valetajia? Ihme touhua. En kovin mielelläni törmäisi laduilla johonkin miesjoukkoon, jotka vehkeidensä kanssa kusevat keskelle latua samalla kun hiihdän heitä kohti. Onneksi niin ei käynyt, mutta mitä hittoa…

Mutta kusiluikuista huolimatta matka jatkui. Hämärä alkoi saapua, mutta Hannukuru lähestyä. Koukkasimme taas ladulta pois kulkemaan omia reittejämme pitkin. Vielä oli hyvin valoa tunniksi. Otsalamput oli viritetty jo valmiiksi. Hämärän vahvistuessa vahvistui myös seikkailutunnelma. Tunsimme olevamme aivan kahdestaan täällä maailmassa. Lumisessa, suon, tunturikoivujen, tunturien ja hämyisen auringon vallitsemassa maassa.

Kun pääsimme Hannukuruun, oli jo aivan pimeää. Etsimme otsalamppujen kanssa autiotupaa. Kartan mukaan sen pitäisi olla juuri jossain täällä, mutta rakennuksia oli puhelimen Maastokartan mukaan useita. Pimeässä otsalampulla sohiessa ei nähnyt kovin pitkälle. Pieni stressikin alkoi hiipiä, että montako tuntia metsästämme otsalamppujemme kanssa autotupaa kapeiden valokeilojen avulla, sysipimeässä, tunturikoivujen ja nyppylöiden seassa.

Sattui sopivasti ja näimme pienen matkan päässä lähestyvien otsalamppujen vilkkeen. Kuljimme heitä lähemmäs. Hiihtovaeltajat kertoivat, että he ovat tässä varaustuvassa, mutta autiotupa sijaitsee tuonnenpana pienen kukkulan päällä. Seurasimme neuvoa ja tupa löytyi. Erikoisella paikalla, vaikeasti saavutettavan ja nopeasti kohoavan pienen nyppyän päällä. Vielä tunturikoivujen ympäröimänä. Tuolta sitä ei ihan ensimmäisenä pimeässä olisi osannut etsiä. Vaelluksella on turha kuvitella, että hommat loppuvat siihen kun pääsee perille.

Kun vihdoin löysimme tuvan, saimme sulatettua vettä, syötyä ja purettua tärkeimmät tavarat ahkiosta olimmekin jo aika poikki. Itse autiotuvan etsiminen pimeässä ja sinne pääseminen oli ponnistus ahkion ja puoliskinien kanssa. Haaveissa oli ollut saunominen Hannukurun saunassa, mutta lopulta se jäi pelkäksi haaveeksi. Emme jaksaneet lähteä enää selvittämään ja etsimään, että missä se sauna on tai miten ne saunavuorot menevät tai miten ne sovitaan. Tai että saisiko saunaa edes käyttää muut kuin varaustuvan ihmiset. Lisäksi kaikkialla oli niin paljon lunta, että liikkumiseen tarvittiin sukset ja niin pimeää, että ilman otsalamppua ei pääsisi mihinkään. Saunahaaveilut vaihtuivat unihaaveisiin ja menimme nopeasti nukkumaan.

Päivä 3: Hannukuru – Sarvijärvi

Lähdimme Hannukurusta levänneinä. Nukuimme makoisat kymmenen tunnin yöunet. Aamulla lämpimässä oli hyvä tehdä varustehuoltoa. Olimme syöneet aamupalan, pakanneet ja korjanneet Tommin hajonneet skinit. Korjaus oli tosin tehty jeesusteipillä, joten pienellä varauksella mentiin suksen pitävyyden kanssa. Pienen epävarmuuden vuoksi valitsimme huolletut latureitit kohti seuraavaa majapaikkaa, eli Sarvijärven kotaa, vaikka Tommi kaipasi tunturiin. Ensin kuljimme moottorikelkan uraa pitkin ja sitten siirryimme huolletulle reitille. Latureitti kulki tasaisessa maastossa ja matka eteni nopeasti. Valmista latua pitkin oli tylsä hiihtää, mutta nopea edetä.

Tällä talviretkellä opin, kuina lunta saa olla sulattamassa jokaisessa hetkessä. Pidimme mukavaa ruokataukoa penkillä istuen, mutta kun kaadoimme viimeiset lämpimät juomavedet kuppeihin tajusimme, että vettä on tehtävä heti lisää. Iloinen ruokatauko venyi kylmäksi värjöttelyksi, kun odottelimme että lumi keittyy vedeksi. Jo yhden illan sluibaaminen vedensulattelupuuhissa pilaa koko rytmin.

Vaikka matka kohti Sarvijärven kotaa taittui nopeasti, ehti päivä hämärtyä. Itse päivämatka oli aikamoista kilometrien ahmimista ja matkaa taitettiin yhteensä 21km, vaikka Tommin huonosti teipattu skini irtosi. Päivämatka oli reissun pisin ja ehkä myös puuduttavin.

Onneksi hämärä tarjosi taas seikkailun tuntua viimeisille kilometreille ennen kotaa. Latu alkoi mutkitella ja siihen tuli mukavia nousuja ja laskuja. Pääsimme taas nauttimaan pientä vauhdin huumaa. Latu tuntui nyt mutkittelevan enemmän puiden lomassa. Nauroimme ja laskimme. Pian olimmekin perillä.

Päivä 4: Sarvijärvi – Pallaksen luontokeskus

Heräsin märkä telttakangas lässähtäneenä naamalleni. Oli pakkasta, mutta teltassa oli kosteaa. Teltta oli kerännyt kondenssivettä reilusti ja vielä lässähtänyt enemmän kasaan yöllä. Yöksi oli luvattu -19 astetta, mutta keli ei tuntunut niin kylmältä. Edessä oli viimeinen eli neljäs vaelluspäivä. Päivämatka ei ollut pitkä, mutta se sisälsi yhden jännittävän kohdan. Meidän oli kuljettava Palkaskurun läpi.

Palkaskuru ja kohtalainen lumivyöryriski

Elimme aikaa, jolloin Pallaksen lumivyöryonnettomuutta ei ollut vielä tapahtunut. Tapahtuneesta säikähtäneenä en enää ottaisi tämän kaltaisia riskejä. Lumivyöryriski Palkaskurussa oli reissumme aikaan kohtalainen, mikä tarkoittaa sitä, että lumivyöryn voi mahdollisesti laukaista jokin ulkoinen tekijä, kuten rinteessä kulkeva laskettelija, eläin tai lumikissa.

Teimme päätöksen mennä Palkaskurun kautta, sillä mahdollisuus lumivyörylle oli osaamattoman arviomme mukaan todella pieni. Aurinko ei ollut paistanut täydeltä taivaalta moneen päivään eikä uutta lunta ollut tullut nimeksikään. Emme nähneet kurun reunalla hälyyttäviä lumilippoja, mutta emme toisaalta olleet mitään lumiturvallisuuden eskperttejä. Otimme tietoisen riskin. Laitoin varotoimena siskoni WhatsAppiin livesijainnin jaon päälle ja tiedotin, että kuljemme nyt Palkaskurusta läpi että edes joku tietää puuhistamme.

Kun itse astuin kuruun, pienenä häivähtävänä ajatuksena mietin mielessäni, että tämä on sen arvoista. Jos nyt on aikani, sitten on niin. Hyväksyn kohtaloni, mikä se sitten onkaan. Maailma on vaaroja täynnä ja jokaisen päivä päättyy joskus. Turhia riskejä en ota, mutta joskus riskejä otan. En elä elämääni peläten.

Kuljimme kurun pohjalla lumikissan tekemää uraa pitkin ja pidimme hyvin väliä toisiimme. Olin jännittynyt. Kurussa oli hiljaista. Emme puhuneet sanaakaan. Nousimme hissukseen ylemmäs. Maisemat sykähdyttivät. Aurinko paistoi haaleasti pilviverhon takaa. Tunturi kohosi edessämme ja pilviverho sekoitti rajan, josta taivas alkaa ja tunturi loppuu. En tuntenut kulkevani maassa, vaan hiihdin pitkin jännittävää pilvenreunaa maan ja taivaan välillä. Kun kurun reunat loivenivat, uskalsimme vihdoin hengittää.

Ketään ei tullut kurussa meitä vastaan, mutta näimme ihmisten suuntaavaan Palkaskuruun meidän jälkeemme. Yksi mies jäi juttelemaankin ja kysyi kurun kunnosta. Kerroin, etten voi suositella, sillä alueella on on lumivyöryriski. Kerroin myös lumivyörystä infoasta kyltistä, joka löytyi polun varrelta. Mies ei vastannut siihen mitään, mutta jatkoi koiriensa kanssa matkaa kohti kurua. Ihmiset tuntuivat suhtautuvan kuruun niin rennosti, että mietin jännittäneeni aivan turhaan.

Kun saavuimme perille Luontokeskuksen parkkipaikalle olo oli euforinen. Vaikka ruokatermareissa oli ruuat odottamassa, ostimme kioskista kalakeittoa ja söimme sitä iloisesti nauraen. Kalakeiton perunat olivat vielä vähän raakoja, mutta se ei haitannut. Ajattelin mielessäni, että kerrankin kaikki osui kohdilleen.

Lopuksi

Lumivyöryriski kuumottaa näin jälkikäteen paljon, vaikka lumivyörylle olisi ollut vain pieni mahdollisuus. Tiesin, että lumivyöryn laukaisuun tarvittaisiin rinteeseen jokin ulkoinen tekijä. Pallaksen lumivyöryonnettomuuden jälkeen asiaa mietti moneen kertaan uudestaan. Tuo sama tilanne olisi voinut käydä kenelle tahansa. Virhearviot ovat mahdollisia, varsinkin silloin, kun on tunturin laella, lumimyrskyn yllättäneenä, eksyneenä reitiltä, nollanäkyvyyskelissä, hyytävässä kylmyydessä ja luultavasti näiden tekijöiden vuoksi paniikinomaisessa tilassa. Inhimilliset virheet ovat mahdollisia, sillä olemme kaikki ihmisiä.

Tällä hiihtovaelluksella kilometrejä kertyi noin 57, mutta valmiita latupohjia kulkelminen vauditti reissua huomattavasti. Myöhemmin talviretkilläni olen huomannut, että realistisempi päivämatkatavoite on noin 15 kilometrin paikkeilla, mutta kaikki riippuu olosuhteista. Suunnitelmiin kannattaa jättää aina sumplimisvaraa ja niitä on oltava valmis muuttamaan. Joskus keli voi yllättää ja eteneminen tyssää kokonaan tai homma onkin pelkkää rämpimistä vauhtia 1km/h. Näiden kaikkien tekijöiden lisäksi myös kova pakkanen vaikuttaa aivan kaikkeen. Pakkasessa kaikki hidastuu.

Ensimmäiseksi talvivaellukseksi kokemus oli täydellinen. Missään vaiheessa ei ollut vaikeaa tai liian haastavaa. Varusteet olivat riittävät ja olosuhteet kelin puolesta täydelliset. Matkan aikana sumplitut reittisuunnitelmat osuivat kohdilleen ja olimme onnekkaita kaikin puolin. Kokemus jätti suuren innon talviretkeilyyn ja tämän reissun jälkeen rakkauteni talveen syveni entisestään. Näinpä loputon kipinä talviretkeilyyn seikkailunhaluiselle mielelleni oli syntynyt.

Siispä, seuraaviin seikkailuihin.