Kolmen vuoren vaellus, Etelä-Konneveden kansallispuisto

Sielu lepää, kun keho kärsii. Näin ajattelin tarpoessani viimeisiä kilometrejä Kolmen vuoren vaellus -reittiä. Oli jo pimeää. Otsalampun punainen valo välkkyi patterien virtatason laskua. Oli kivikkoa, juurakkoa, koloja, puroja, puunrunkoa ja suuria kiviä. Koko reitti alusta loppuun oli pelkkää nousua ja laskua. Joanna oli tehnyt kunnon jalkatreenin edellisenä päivänä ja autoin häntä pahimpien kohtien yli, kun jalat vaan hapotti liikaa. Siitä vähän vinkkiä lisähaasteeksi, jos 16km vaikeakulkuisessa maastossa kuulostaa liian helpolta.

• Reitti: Kolmen vuoren vaellus
• Matka: 16km
• Kesto: 7h, sisältäen noin tunnin taukoja
• Haastavuus: erittäin haastava maasto
• Lämpötila: -3 astetta

Olen ostanut uutta retkeilykampetta käyttöön ja halusin päästä niitä testailemaan ennen viikonlopun muutaman yön vaellusta Salamajärvellä. Reissu Joannan kanssa oli täydellinen testiksti! Suunnitteluni osuivat oikeaan ja tuohon -3 asteeseen oivallisiksi kamppeiksi osoittautuivat merinovillainen aluskerrasto, tuulitakki, vajaa 200g fleecepaita ja vaellushousut. Taukotakiksi otin paksuhkon untuvatakin, sillä olen vilukissa. Kaikki kamat olivat optimaaliset. Kuoritakin olin pakannut mukaan vielä varmuuden vuoksi, mutta sille ei ollut tarvetta lisälämmittimenä tai sateeltapelastajana.

Aamulla saavuttuamme meitä tervehti talvi ja auringon kellertävä valo pilvien lomasta. Muutaman tunnin jälkeen keli harmaantui ja reissu koventui. Etelä-Konneveden kansallispuisto on kaunis tällaisillakin keleillä. Löytyy paljon korkeuseroja ja rujoa kauneutta. Huomasin myös Etelä-Konneveden tyylin olevan komeat laavut ja kapeat pitkospuut.

Pidimme tauot Enonrannassa ja Keskilahdessa. Keitimme kahvit, söimme eväsleipiä ja herkkuja. Paikollaan ollessa tuli nopeasti kylmä sormille ja kintuille. Pidimme tauot lyhyinä ja otimme muutamia juoma- ja snäksäilytaukoja myös kesken reissun. Taukoiluun meillä meni suunnilleen puolesta tunnista tuntiin.

Ensimmäiset 10km menivät suhteellisen helposti ja hyvin voimin. Hetken mietin jo mielessäni, että näinkö helppoa tämä on. Juttelimme elämästä ja maailmasta. Pääsimme mukavaan vaellusflowhun. Seurasimme yksinäisen retkeilijän jalanjälkiä, kuka oli mennyt edeltämme, mutta ketä emme olleet nähneet. Koko päivän aikana emme nähneet yhtäkään ihmistä, emme kyllä eläintäkään, sillä taisimme höpinällämme säikyttää ne tiehensä.

Seurasimme yksinäisen retkeilijän jalanjälkiä, kuka oli mennyt edeltämme, mutta ketä emme olleet nähneet.

Pikkuhiljaa alkoi hämärtää ja kävely alkoi tuntua kilpailulta pimeää vastaan. Samalla maasto tuntui hankaloituvan ja jaloissa painoi väsymys. Viimeiset kaksi kilometriä pimeässä olivat raskaimmat. Jalat alkoivat tuntua painavilta ja kantapään iho aralta. Olin heti ensimmäisellä tauolla kiristänyt vaelluskenkäni, sillä en ollut tajunnut kiristää niitä valmiiksi normaalia tiukemalle mäkiseen maastoon.

Viimeiset kilometrit ennen Vuori-Kalajaa oli pientä nousua ja laskua, puroa, kivikkoa ja katkenneita puita. Tasapainottelimme kapeita pitkospuita pitkin. Ympärillä oli vettä. Pitkospuut liikkuivat vähän ja hämäryys ympärillä oli jo muuttunut pimeäksi. Menin edeltä ja etsin helpointa reittiä. Kipusimme ison kiven ja puunrungon yli, hyppäsimme muutamien purojen yli. Varoimme askeliamme juurakossa, joissa oli välillä syviä reikiä.

Helpotus oli suuri, kun pääsimme kävelemään leveille pitkospuille ja tiesimme, että nyt ollaan ihan just Vuori-Kalajan laavulla! Autolle enää kilsa. Viimeinen kilometri oli helppokulkuista leveää polkua, samaa mitä tulimme Vuori-Kalajalle. Kävelimme kilometrin nopeasti ja nauroimme onnellisina autolle päästyämme. Se oli siinä! Jes!