Koko joulun ajan minua oli vaivannut aivan kamala kaipuu johonkin reissuun. Se tuntui epämiellyttävältä rauhattomuudelta ja helvetinmoiselta kaipuulta pois ihmisten luota. Kaipaan kylmyyttä, kaipaan makuupussia, kaipaan pimeyttä ja hiljaisuutta. Haluan sitä, että keskittyminen menee täysin kävelyyn, ruokaan ja kärsimykseen. Haluan saunaan ja avantoon, johonkin rauhaan. Jos olisi ollut talvikäyttöön soveltuva makuualusta, olisin jouluna mennyt jo pariksi yöksi läheiselle laavulle, mutta ei. Se olkoon heti seuraavana hankintana ja tämän polttavan kaipuun tulessa lähden lähimmälle laavulle yöksi rauhoittumaan.
Näin Tommia joulun jälkeen ja aloin marmattamaan reissukaipuustani. Löimme ajatusriihen tulille ja aloimme etsiä paikkoja, joissa viettää uusi vuosi. Keski-Suomesta ei kauheasti vuokra- tai autiotupia löytynyt. Monet olivat pelkässä kesäkäytössä tai koronan takia suljettuja. Muutama hassu mesta löytyi, mutta nekin olivat jo aikaa sitten varattu uudeksi vuodeksi. Saunallisia autiotupia löytyi vain muutama, mutta ilman avantomahdollisuuksia. Ideat alkoivat loppua ja mieli mustua. En halunnut vielä luovuttaa. Selasin läpi Torin ja lopuksi päädyin Airbnb:hin. Hetken selailun jälkeen sieltähän se löytyi, Vesannolta, pieni mummonmökki niemestä, ilman vettä ja sähköä! Saunalla ja rannalla. Hemmetin suloinen, ihan kuin meille tarkoitettu. Paikka varaukseen ja mieli korkealle!
Tarkoista suunnitteluista huolimatta kävikin niin, että Tommi ei päässyt mukaan. Mitäs sitten? Yksin se on lähdettävä. Äitipuoleni Anne-Mari ehdotti, että otan heiltä koiran lainaan niin ei ihan niin yksikseen tarvitse olla. Pari vuotta sitten minulla kävi pieni haaveri koiran kanssa ja oma koirani puri minua päähän. Kyseessä oli 8cm pitkä avohaava hiusrajan tuolle puolen, onneksi. Pääkallo loisti kauniisti veren alta, kun sitä ensiavussa kursittiin kasaan. Elli miettii vieläkin, että se oli hohtavin valkoinen asia, mitä hän on eläissään nähnyt. Tämän lisäksi tuo haava vielä tulehtui ja vietin neljä päivää osastolla kuumehoureissa naama turvonneena. Olen tuosta tapahtumasta asti työskennellyt ahkerasti koirakammoni kanssa. Jouluna pääsin siihen pisteeseen asti, että uskalsin nukkua koira jalkopäässä. Ehkäpä olisi jo aika luottaa ja ottaa karvaturri seikkailulle.
Aina kun lähden reissuun olen vähän jännittynyt. Aikataulussa pysyminen stressaa, vaikka suunnittelen ne hyvillä liikkumisvaroilla. Ajelin autolla vähän hermostuneena. Tiet olivat liukkaat ja jouduin jo ajamaan hämärää vastaan. Pääsin perille navigaattorin osoittamalle kohdalle. Tässä vaiheessa täytyi kaivaa lisäohjeet esiin, eli kuva piirretystä kartasta. Jatkoin matkaa vielä hetken autolla. Kartassa luki, että osa tiestä on kivistä eikä välttämättä matalalla autolla pääse perille. Päätettiin Myyn kanssa kävellä viimeinen vajaa kilsa mökille.
Yksin ollessa tulee aina ihan ihme kuumotuksia jokaisesta asiasta. Onko tämä nyt oikea tie? Onko varmasti oikea mökki? Mitä jos en saa avainta ulos koodilokerosta? Mitä jos koodi on väärin? Mitä jos pitääkin hakata avanto auki kirveellä, eikä niemen kärjessä olekkaan sulaa kohtaa? Entä jos tupa ei lämpene kunnolla, enkä pärjää Comfort -9 asteen makuupussilla ja Myy paleltuu myös?
Kyllä se oli oikea tie, oikea mökki ja oikea koodi. Kaikki toimi, kuten pitikin. Tiesin myös, että Anni tulisi ainakin käymään mummonmökillä meidän seurana. Aloin innoissani lämmittämään tupaa ja laitoin Porin Mattiin puita ja sytykkeitä. Porin Matti kuulemma lämpenee hitaasti, mutta varaa jonkin verran ja pitää tuvan lämpimänä, kunhan saa lämmityksen skulaamaan. Toista pesällistä jo polttelin untuvatakki päällä. Kävin hakemassa kuistilta kampetta sisälle ja juuri astuessani kuulin sen. Puhelin värähti pöydällä. Aina äänettömällä ja värinättömällä oleva puhelimeni värähti. Ei saatana. Sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa. Akku on loppu.
Ei saatana.
Sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa.
Akku on loppu.
Äkkiä kaivamaan varavirtalähdettä. Olikohan edes laturipiuhaa mukana, ei hemmetti. Missä varavirtalähde, oliko sekään mukana… Kaivoin puuhapussia jäätävällä vimmalla. Varavirtalähde löytyi. Piuhat kiinni ja puhelimeen. Ei mitään reaktiota. Ei helvetti. Se on tyhjä. Mitä hittoa. Miten saan Annin kiinni? Miten se osaa tulla tänne? Unohdin ilmoittaa kaikille tutuille paikan osoitteen ja sen, että kaikki on ok ja pääsin perille. Kukaan ei tiedä edes että akku on loppu ja että olen täällä päin Suomea. Hitto sentään. Nyt olen oikeasti ihan yksin ilman mitään kosketusta maailmaan edes hätätapauksessa. Muistanko reitin kotiin? Mitä jos auto hajoaa? Missä ovat lähimmät naapurit?
Vedin syvään henkeä. Sähköä, mistä saan sitä? Hei, se auto!!! Sehän on joku uus malli, vaikkei olisi laturia, niin siinä voisi olla USB-liitäntä. Joskus puhelimeni temppuilee kun sitä lataa normaalilla piuhalla eikä langattomalla, mutta se voisi ladata edes hetken että saisin virtaa.
Otin Myyn mukaan ja lähdin kävelemään autolle. Jännitin. Ihan pimeää. Nyt jos otsalampusta loppuu akku, niin ei saa enää valoa mistään. Auto on sitten etsittävä melkein käsikopelossa. Otsalampun virta loppui, mutta huomasin oman fiiliksen olevan vähän kireä. Kädet tärisi. Avasin auton oven ja näin sen. Laturipiuha!!! Oi jes! Käynnistin auton ja otin Myyn takapenkille. Latasin puhelinta ensin vartin ja sitten avasin sen ja ilmoitin kaikille meiningeistäni. Soitin myös Annille ja selitin koko hässäkän ja nauroin.
Istuin puolisen tuntia autossa ja latasin puhelimen puolilleen. Päätin ajaa auton pihaan kun siinä on hitusen normaalia enemmän maavaraa. Olin fiksuna nostanut 10L vesitonkan auton viereen viilentymään vajaan kilometrin päähän kääntöpaikalle ja siihen se sitten jäi. Kannettava käsipelissä sisälle samalla kun menen Annia vastaan. Eihän siinä, vahva painija jaksaa saatana.
Kello loi tasan. Kippisteltiin Annin kanssa. Makoilimme Myyn kanssa sohvalla. Join alkoholitonta Heinekeniä ja odotin saunan lämpenemistä. Anni istui tuvan pöydässä. Juteltiin maailmasta ja elämästä. Edelliset kaksi uutta vuotta olivat menneet työiltoina. Viime vuonna taisin ehtiä vuorostani tsekkaamaan kaupungin raketit ystäväni kanssa. Kaksi edellistä vuotta olin vuoden vaihtuessa töissä tiskin takana. Tänä vuonna en. Raketit olivat jossain etäisinä pieninä paukahduksina, yhtä kaukaisen tuntuisena kuin arkinen elämä. Mielelläni viettäisin vaikka jokaisen uuden vuoden tällaisessa meiningissä.
Aamu valkeni. Pärjäsimme yön hyvin. Mökki ei kylmentynyt mitenkään kamalasti. Molemmat nukuimme makoisasti untuvamakuupusseissa sisätiloissa. Ulos jätettyjä ruokia eivät olleet elukat syöneet, vaikka yöllä unenpöpperössä olin varma, että kuulin rapinaa. Kuulen, tunnen ja nään usein kaikkea hassua, kun olen unen rajamailla. Yritäppä siinä unisille aivoille rauhoitella, että kaikki on kuvitelmaa. Onneksi viimein nukahtaa sekavista ajatuksista huolimatta.
Lämmitettiin ihana pieni sauna aamuksi. Kävin vielä avannossa uimassa. Kerkesimme saunoa, syödä hyvin ja rauhassa pakata. Oli aika lähteä kotia kohti. Myytä tulisi kyllä ikävä. Se oli ihan mahtava reissukaveri.
Aina näissä paikoissa toivoo, että olisipa sittenkin ottanut vielä toisen yön. Olisipa ottanut vielä vaikka toisen paikan ja uuden reissun tähän perään. Tai vaikka pienen yökyläilyn jonkun tutun mökille. Tämä mun reissukuume ei kyllä hälvene millään. Ei muutakun uusia suunnittelemaan.
RETKIAPINA 